Puuseppäkisällin sydän

Jumankauta, että ihminen voi olla väsynyt! Olisi tehnyt mieli avata kone jo aiemmin tällä viikolla ja kirjoittaa, mutta maanantaina alkanut työharjoittelu puuteollisuuden yrityksessä on vienyt mehut. Työt alkavat kello 6 aamulla ja olen joutunut heräämään tiistaista alkaen jo neljältä herätäkseni edes jotenkuten. Töissä kun on hyvä olla hereillä, sillä melkoisen moni laite voi viedä sormen, käden tai pään. Maanantaina ja tiistaina kaiken lisäksi ajelin Jyväskylään näytelmäharjoituksiin, missä sitten yritin kovasti muistaa vuorosanojani ja mukautua ohjaajan päähänpistoihin hermostumatta.

Raa’asta väsymyksestä huolimatta olen kuitenkin onnellinen, sillä olen oppinut mielettömästi uutta tällä viikolla työn kautta, autoin vanhempiani rakentamalla heidän kotiinsa porraskaiteen ulko-ovelle ja sain viettää aivan ihanaa aikaa rakkaani ihanaisen kanssa. Lasten kanssa ja ilman.

Palikka rakentaa puusta

Olen ollut lapsesta saakka sitä mieltä, että minusta ei ole minkäänlaiseen tuottavaan työhön. Siis sellaiseen, missä käsinäppäryys johtaisi johonkin siistiin ja hyvään lopputulokseen. Ala-asteella yritin kovasti rakentaa pienoisvenettä puusta, mutta siitä tuli helvetin ruman näköinen. Tekemäni leikkuulautakin oli… En edes viitsi aloittaa!

Vuosikaudet rämmin siinä uskossa, että minusta olisi enemmän hyötyä jossittelijana eli teoreettisen työn tekijänä. Valikoin alakseni informaatioteknologian, jossa tätä saa harrastaa mielin määrin. Ajauduin kuitenkin siihen, että autoin enemmän muita kuin keskityin omiin asioihini ja huomasin, että toisten opettaminen on hauskaa. Niinpä seilailin jossain opettamisen ja kouluttamisen välimaastossa.

Vankilassa (olen siis lusinut) sitten tutustuin käsiini työpajalla tarkemmin ja aloin huomata, että ”hei! Tää käsillä tekeminen on itse asiassa ihan kivaa ja luonnistuu minulta!” Aloitin nahkatöillä ja sain tehtyä jotain valmista. Avovankilaan päästyäni päädyin tekemään puutyöverstaalla erilaisia puutöitä ja aivan mahtavien työohjaajien opastuksella sain huomata, että puutöiden tekeminen luonnistuu aika kivuttomasti. Niinpä hakeuduin opiskelemaan puusepäksi.

Nyt olen siis työharjoittelussa yrityksessä, joka valmistaa muun muassa ovia. Hakeuduin yritykseen juuri ovien takia, sillä opiskelujeni aikana haluan oppia tekemään kolmea asiaa: Rakentamaan ovia, keittiöitä ja sisustamaan puuta käyttäen. Nyt olen päässyt oppimaan yhtä näistä. Ja huomaan, että tämä on se minun juttuni. Ja kaiken lisäksi introvertti perusluonteeni sopii näihin hommiin, eikä työpaikalla tarvitse keksiä joutavia puheenaiheita. Puusepät ja -työntekijät arvostavat laajaa sosiaalista rajaa ympärillään.

Pirun puusilmä eli hampaiden kiristelyä

Keskiviikkona meinasi pinna palaa lievästi, sillä näytelmämme ohjaaja laittoi oudoksuvan viestin. Päivitteli sitä, etten pääse osallistumaan arkipäivällä harjoituksiin (hän siis kuvittelee, että muiden asioiden kuin teatterin tekeminen on täysin turhaa) ja arvosteli sitä, että olin edellisissä harjoituksissa lipsunut ohi ja hieman yli roolistani. Hän ei ole siis lainkaan kartalla siitä, että minulla on arjet ja viikonloput täynnä ohjelmaa, nyt kun olen jälleen päässyt rakentamaan omaa elämääni vapaudessa.

Vastasin hänelle hyvin tiukasti viestillä ja hetken päästä hän jo soittikin. Tuttuun tapaansa laveasti ja ehkä hieman teennäisesti selitellen, ettei joutuisi pyytämään anteeksi. Onneksi hillitsin itseni, sillä puhelu kääntyi kuitenkin hedelmälliseksi ja pystyin selittämään hänelle, että ihmisen muistilla on tietyt rajat olemassa. On ehkä teatterityön ammattilaisena vaikea ymmärtää, että sivutoimisesti roolia vetävän on haastavampaa omaksua roolinsa. Kun sen teatterin ulkopuolella on päätoiminen elämä johonkin muuhun liittyen. Olisihan se helppoa, jos saisi keskittyä koko päivän pelkkään näyttelemiseen. Sitä saattaisi hyvin nopeasti alkaa muistaa vuorosanansa.

Täytyy mainita yksi asia. Minulla ei ollut ennen tätä teatteriprojektia minkäänlaista esiintymispelkoa, sillä se on hioutunut pois ajan saatossa harjoitettuani esiintymistäni niin työkseni kuin vapaa-ajalla. Nyt minulla on sellainen, ja se liittyy virheiden tekemiseen. Hassua kyllä, ohjaajamme aloitti projektin sanoilla: ”Virheiden tekeminen on täysin luonnollista, opetellaan nauramaan itsellemme, kun teemme virheitä.” Olemme kyllä nauraneet virheillemme, mutta siihen se onkin jäänyt. Vastapainoksi olemme puuttuneet joka ikiseen muotovirheeseen, puhe- ja äänenkäyttötapaan, liikkumiseen sekä muistamiseen. Projektissa on naurettu virheille, jonka myötä meistä jokaisesta esiintyjästä on tullut naurunalainen. Ja nyt jokainen ajattelee, että vituiksi menee.

Kun tämä projekti päättyy, niin toivottavasti en näe tuota ohjaajaa ainakaan muutamaan vuoteen. Ja jos näen sattumalta, niin toivottavasti se ei tule juttelemaan. Olemme naureskelleet harjoituksissa, että huonojen ideoiden esittäjät pitäisi pyöritellä lumihangessa. Tuon ohjaajan minä pyörittelen oikeasti lumihangessa, jos se kehtaa tulla samalle puolelle tietä ja hymyilemään muka jees-jees-miehenä.

Ihanaisen naiseni tuottama pelastus päiviini

Veronsa vaatineet päivät ovat keventyneet kuitenkin huomattavasti, ja kiitos tästä kuuluu rakkaalle ihanaiselleni. Eilen torstaina kävin hänen luonaan ja kun saavuin hänen luokseen, hän oli tekemässä ruokaa meille kahdelle. Tuosta illasta en teille arvon lukijani enempää kerro, sillä se sutina ja kiihko jääkööt vain meidän kahden väliseksi muistoksi. Mutta tästä voin kertoa:

Kävin myös tiistaina ihanaiseni luona, silloin paikalla oli myös hänen kuopuksensa. Pikkusälli olisi halunnut kovasti ensin leikkiä, mutta keskityin kuuntelemaan ihanaistani. Hänellä oli ollut rankka päivä töissä, aivan kamala suoraan sanottuna. Hänen piilevästä nälkä-kiukusta lientyi näin kuuntelemisen avulla jälkimmäinen, ja edeltävä ongelma korjaantui kotiin tilatulla kebab-toimituksella. Sen jälkeen ehdin jo hieman leikkiä pikkusällin kanssa. Ehdimme myöskin käydä ihanaiseni kanssa ”tutkimassa heikosti vetävää lavuaaria” vessassa, joskin toistemme seura ja lukittava wc-ovi siirsi ratkaisun löytymistä hamaan tulevaisuuteen

Pois lähtiessäni (olin jo ovella lähdössä) pikkusälli otti minua yllättäen pikkusormesta kiinni, vei minut hänen ja veljensä huoneeseen (ovesta sai mennä sisään vasta kun oli suorittanut ”tehtävän”) näyttääkseen minulle jotain. Kun olin päässyt huoneeseen hän seisoi sängyllä ja osoitti yhden hyllyn päälle. Näin siellä lukuisia määriä legoja ja lego-ukkoja, joita pikkusälli osoitti minulle ylpeänä. Ylpeänä, vaikka ne ovatkin hänen isoveljensä. Voin vain todeta, että olin erittäin otettu. Otettu siitä, että olen niin luotettava hänen silmissään, että minulle voi jo esitellä arvokkaimmat asiat vaikkeivät ne hänen omia suoranaisesti olisikaan.

Olen ollut todella väsynyt ennen ihanaiseni näkemistä viime aikoina, mutta nuo hetket hänen kanssaan ovat tuoneet esiin minussa mieletöntä energiaa. Energiaa, jonka voimin olen piristynyt mieleltäni ja keholtani niin, että aivan kuin olisin nukkunut ja juuri herännyt. Ja mielettömintä tässä kaikessa on se, että hänen vaikutuksestaan minun on helppo olla lempeä. Väsyneenä minua helposti kiukuttaa (ketä ei kiukuttaisi?), mutta hänen läsnä ollessaan minun on todella vaivatonta rentoutua ja olla aivan oma itseni vailla suorituspaineita. Hauskaa tässä on se, että itsekseni ollessani minä kiroilen melkoisesti ja äksyilen, mutta hänen seurassaan kiroilen erittäin vähän enkä äksyile. Ajellessani pois hänen luotaan alan kaipaamaan häntä, mutta kaipaan häntä hyvin meditatiivisessa tilassa: Vellon rakkaudessani häntä kohtaan. Luojan kiitos, että löysin hänet elämääni…