Sadas postaus: Harrastellaan näyttelemistä

”Mikä sinua kiehtoo näyttelemisessä? Onko se tunteiden käsittely vaiko esiintyminen ja ihmisten reaktiot?” minulta kysyttiin tänään. En ehtinyt pohtimaan asiaa, kun sanat jo tulivat suustani: ”Enemmänkin se, että siinä saa aiheutettua katsojille tunteita. Esimerkiksi viime lauantaina ihmiset nauroivat räkättäen minun hahmolleni ja jo kolmen sekunnin päästä tuijotin heitä vihaisen näköisenä, jolloin näin pelkkiä ilmeettömiä kasvoja.”

Samassa yhteydessä minulta myös kysyttiin sitä, että tavoittelenko näyttelemisessä ammattilaisuutta. Vastasin, että jos minulle suotaisiin sellainen mahdollisuus, niin harkitsisin sitä vakavissani. Totesin myös, että minulla on leipätyöni, jota tällä hetkellä opiskelen tosissani ja mikä ei liity millään tavalla esiintymiseen, mutta voisin sallia sellaisen tapahtumisen. Jos se vain sopii sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Toisaalta, kun asiaa enemmän miettii, niin minustahan ei voi koskaan tulla ammattilaista näyttelemisen saralla. Sellainen nimike on varattu tässä maassa heille, jotka ovat koulunsa käyneet. Jos saisin esiintymisestäni jonkinlaista rahallista korvausta, niin olisin rahallista korvausta saava harrastaja. Tai ehkä kuitenkin enemmänkin harrastelija. Näytteleminen kun ei määritä minua millään tavalla.

Se mikä taasen määrittelee minua itsenäni ei juurikaan tule ”framille” teatterissa tai näyttämöllä. Ei siellä harjoituksissa tai esityksessä ole minusta esillä kuin se puoleni, joka sanoo miksikäs ei? ”Nouse seisomaan ja sano vasta sitten tuo repliikkisi”, minulle saattaa ohjaaja sanoa ja niinpä minä nousen, jonka jälkeen sanon repliikkini. Esillä on silloin kysymykset, jotka liittyvät näytelmäprojektissa esiintyviin roolihahmoihin ja näiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Narratiivi näytelmässä ei toistu omassa elämässäni, saatikka toisin päin. Ainoastaan elämänkokemukseni tuo jonkinlaista näkemystä rakennettaviin henkilöfasadeihin. Kyllä tämä hahmo voi hymyillä leveästikin, vaikka on juuri saanut tietää henkilön x kohtalosta, sillä sehän kertoo hahmon persoonasta kaiken olennaisen.

On teatterista minulle toki konkreettista hyötyäkin, vaikkei se seuraa minua vanavedessäni yksityiselämääni poistuessani harjoituksista tai esityksestä. Se auttaa minua näyttämään lapsille sen, että parin tunnin rypistyksenkin eteen joutuu näkemään valtavasti vaivaa. Jos tavoitteena on saada roolihahmot heräämään henkiin näyttämöllä, niin ei se tyhjästä synny. Sitä varten pitää omaksua teksti, nähdä kehityskaari omien ja muidenkin hahmojen osalta sekä tietenkin harjoitella joka ikistä näyttämöllä nähtävää minuuttia käytännössä. Tämä tarkoittaa sitä, että en voi olla joka päivä vapaa-ajallani jakamassa aikaani heille hetkillä, joiden keskiössä he vuorotellen ovat. Talo ei rakennu päivässä, elämä ei voi olla jokainen hetki pelkkää leipää ja sirkushuveja eikä yksikään katsojan esittämä kiitos synny summittaisena mielen sivutuotteena. Arvostus ei ole aina itsestäänselvyys (kuten esimerkiksi äidin rakkaus), vaan se on joskus pelkkä sivutuote jonkin asian johdosta.

Toimittaja Markus Kajo on sanonut, että joskus olisi hyvä vain pitää turpansa kiinni. Hän viittasi sanomallaan siihen, että kun sanoo yhtä, niin sen jälkeen tapahtuu toista. Se on hyvä neuvo. Sekin on hyvä neuvo, että antaa asioiden tapahtua. Ihan jo siksi, että asioilla on tapana vain tapahtua. Asioiden on hyvä antaa tapahtua varsinkin, jos tapahtuvasta asiasta voi aueta mahdollisuus tilaisuuteen mikä tuottaa kaikkea muuta kuin kärsimystä.

kulttuuri teatteri lapset ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *