Se joka ei puhu, ei myöskään pussaa

15214208261_2073e242cd_b.jpgMiten voikin olla kroppa näin hellänä seksin jäljiltä, ajattelin aamulla herätessäni. Sitten ynnäilin yhteen sen ajan mitä olimme toistemme kimpussa puhtaasti seksuaalisessa mielessä ihanaiseni kanssa ja totesin mielessäni: No ihme. Tulisi tämä kehoni yhtä helläksi, jos olisin seksin sijaan juossut Jyväsjärven ympäri tai käynyt kahden tunnin salitreeneissä Seppälässä. En edes halua tietää montako kilokaloria poltin eilisen aikana.

Mieleeni palautui eiliseltä kuitenkin se, että miten puhuimme toisillemme. Miten keskustelimme. Ja miten huomioimme toisiamme. Ennen kaikkea ne tunteet, joita kävin lävitse. Turvallinen, lämmin ja huomioitu. Eivät nuo suoranaisia tunteita ole, mutta tunteistani tulee tuollaiset sanat mieleen ensimmäisenä. Viimeisen sanan osalta minulla oli jopa vaikeuksia. Vaikeuksia ottaa tietynlaista huomiota vastaan.

Ette voi kuvitella miten vaikeaa on istua ruokapöytään, missä on ruoka valmiina. Minulle se ei ole ollut pitkään aikaan mikään itsestään selvä asia. Jos joku on minua varta vasten laittanut ruokaa, niin en tiedä miten päin sitä pitäisi olla. Niinpä en eilen pystynyt pitämään näppejäni irti käytetyistä astioista. Onhan mun pakko nyt sentään huuhdeltava nämä! huusivat ajatukseni ja uhmasin siten ihanaiseni toteamusta, että hän hoitaa kyllä ne myöhemmin. ”No nyt nää on helppo vaan laittaa tiskikoneeseen”, sanoin hänelle hieman mutisten. Hohhoijaa, helpotti varmasti rakastamani ihmisen taakkaa noin puolella minuutilla korkeintaan…

Aallonpohjasta, tuskasta ja aitoudesta

Menemättä yksityiskohtiin ja pidentämättä tätä kirjoitusta minkäänlaiseksi autobiografiseksi teokseksi totean vain sen, että minulta vietiin kaikki asiat elämästäni noin puolitoista vuotta sitten. Sitä ennen kävin elämäni aallonpohjassa ja pohdin aika usein elämäni mielekkyyttä. Kokemukseni ja kohtaamani koettelemukset saivat minut uskomaan siihen, että vilpittömiä ihmisiä ei ole olemassakaan. Tai on, mutta sellainen katsoo minua vessan peilistä. Pari kuukautta sitten totesin, että minulle tärkeä ihminen on kaunistellut melkoisesti sanoissaan mennen tullen, mitä tulee kehittymiseen ja ihmisenä kasvamiseen, jolloin jouduin hylkäämään ajatukset hänestä ystävänä ja henkilönä, jonka kanssa pystyn palaamaan vaikeimpiin kokemuksiini tässä elämässä. Ihmisenä, jonka avulla pystyisin käsittelemään osan traumoistani. Ja sitten ollaan eilispäivässä ja istun ihmisen vieressä, jollaisia en kuvitellut enää ikinä tapaavani, saati jollaiseen voisin rakastua. Hän kertoi kokevansa olonsa epätodelliseksi silloin, minulla on tuo tunne juuri nyt. Nyt kun pohdin aikaani reilusti taaksepäin. Pyörryttää ihan.

Aiheutin itselleni vuosikymmen sitten valtavan taakan sillä, etten puhunut tunteistani. Jaksoin sillä tiellä ja puhumattomuuden keinoilla muutamia vuosia, kunnes tuli romahdus. Vei pari vuotta, että aloin puhumaan. Vei vielä pari vuotta lisää, että aloin puhumaan rehellisesti. Vei vuoden, että aloin olemaan rehellinen itselleni. Nyt ollaan tässä. Vuosia sitten minua ahdisti se, jos pakotin itseni puhumaan tunteistani ja ajatuksistani. Tänään minua ahdistaa se, jos joudun pakottamaan itseni pysymään hiljaa. Tilanteet, joissa minun pitää esittää jotain muuta kuin oikeasti olen tekevät minut rauhattomaksi, kurkkua puristaa ja päässä kohisee. Tunnen falskiuden kehossani fyysisinä oireina.

Sain tänään iltapäivällä käteeni papereita, jotka normalisoivat elämääni pienen ajan kuluttua. Kun siinä sitten istuin ja kerroin edellisestä päivästäni papereiden antajalle, niin sain tuta millaisessa maailmassa olen elänyt jo jonkin aikaa: Jossittelua, eihän-sitä-koskaan-voi-tietää-puhetta ja ajatuksia siitä, että oma napa täytyy aina ehdottomasti laittaa asioiden edelle. Vittu. Minä päätän ihan itse, milloin minä napaani tuijottelen ja milloin priorisoin asioita edelleni. Ja jos minusta tuntuu hyvältä ja turvalliselta, niin siinä tuskin on mitään väärää. Kun ne kerran esiintyvät samaan aikaan ja olen saanut varmistaa tunteideni aitouden useaan eri kertaan.

Summarium

Se, että puhuu ääneen paljastaakseen heikkoutensa ei ole heikkoutta. Se on suurinta rohkeutta mitä voi koskaan osoittaa. Varsinkin, jos sen tekee niiden ihmisten edessä, joista välittää ja joita rakastaa. Jos siihen kykenee, niin silloin kykenee mihin vain mikä vaan sattuu olemaan omassa vallassa.

suhteet rakkaus parisuhde oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *