Suojat alhaalla
Psykologi istui minua vastapäätä. Kun kerroin tänään parin viime viikon tapahtumista, niin hän esitti sitten kysymyksen: ”Miltä se sinusta sitten tuntuu?” Olin hämilläni kysymyksestä. En ollut edes ajatellut sitä tarkemmin. Mitä tähän voisi edes vastata, kun on juuri kuvaillut, etten koe vastikään tapaamassani naisessa mitään hälyttävää? Vastasin: ”Se tuntuu mielettömän hyvältä.”
”Käytit sanaa johdonmukainen. Et ole käyttänyt sitä sanaa aiemmin”, hän jatkoi. Olin jälleen hämmentynyt. Enkö? Melkoinen vastaanottoaika tänään, kun käytän ihan eri sanastoa, minä ajattelin. Siitä on jotakuinkin viisi vuotta edellisestä kerrasta, kun olen viettänyt enemmän aikaa johdonmukaisen ihmisen seurassa. Mutta eihän se hänen syytänsä ollut, ettei hän voinut olla noina vuosina johdonmukainen. Hän ei saanut siihen kasvatusta, vaan päinvastaiseen. Hänen vanhempansa puhuvat yhtä, mutta teoillaan kielivät päinvastaisesta.
Hän olisi halunnut, samoin kuin minä, että olisin ollut edelleen osa hänen elämäänsä. Sellainen ei kuitenkaan onnistu. Ystävän pitäisi olla sellainen, jonka edessä voi myös laskea suojansa.
Palasin mielessäni tänään viime tiistaihin, istuessani psykologia vastapäätä. Siihen hetkeen, kun istuimme kahdestaan ihanaisen kanssa hänen autossaan ja joimme kuumaa juotavaa. Olimme siis olleet juuri sitä ennen avannossa. Siinä kun katselin ulos tuulilasin läpi ja istuin täysin rentona, kaikki suojani alhaalla, minä liikutuin. Tunsin kyyneleet, mutta ”ryhdistäydyin” ja puhuin siitä tunteesta. Minun olisi tehnyt mieli näyttää tuo puoli itsestäni, että osaan osoittaa herkkyyttäni myös itkemällä. Tänään puhuin psykologille siitä, että se on ollut harvinainen tilanne elämässäni. Minulle ei kovin äkkiä tule mieleen vastaavaa kokemusta kenenkään naisen kanssa. Yksinäni olen tällaisia hetkiä saavuttanut, mutten ole kuitenkaan liikuttunut läheskään noin paljoa.
Ennen viime tiistaita elin pitkälti siinä oletuksessa, että minä pärjään aivan loistavasti ihan omin nokkineni. Tänään minä puin tämän hyvin eri tavalla sanoiksi. Minä selviän loistavasti ihan omin neuvoineni, mutta en pärjää ilman toista. Elämästäni on tähän saakka puuttunut hyvin pitkään sellainen ihminen, joka tuo esiin elämän parhaimmat puolet. Ja joka hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Harva lopulta kykenee hyväksymään toisen sellaisena kuin on, aina ollaan jotain mieltä siitä mihin suuntaan toisen pitäisi kehittyä.
Omalla polulla on joskus pakko erkaantua
Tämä kerta psykologin vastaanotolla oli erittäin haasteellinen. Jouduin toteamaan ääneen sen, että en voi odottaa entistä avopuolisoani. Edes ystävyyden saralla. Hänellä oli puettuna sanoiksi toiveita, joihin minä en nyt pysty vastaamaan oikein mitenkään. Hän olisi halunnut, samoin kuin minä, että olisin ollut edelleen osa hänen elämäänsä. Sellainen ei kuitenkaan onnistu. Ystävän pitäisi olla sellainen, jonka edessä voi myös laskea suojansa. Hänen kanssaan se oli aina mahdotonta, sen ymmärtää vasta näin jälkikäteen. Hänelle en voi olla sellainen ystävä kuin entiselle kihlatulleni, joka on toinen parhaista ystävistäni tänäkin päivänä.
Ainiin. Ihanaisen tapaaminen oli hämmentävä kokemus. Puhuimme eilen illalla puhelimessa siitä, että ensitapaamisemme oli mielettömän lämmin. Hän sanoi, että tunsi olonsa heti alusta saakka rentoutuneeksi. Kerroin itse, että siinä pienen kahvipuodin ulkopuolella minua jännitti. Sisälle päästyäni ja hänet nähdessäni en enää jännittänyt. Olin rentona. Eikä minun tarvinnut pyristellä siihen. Niin vain tapahtui. Samoin tapahtui hänelle. Me olimme silloin molemmat suojat alhaalla, paljastimme itsemme toinen toiselle.
Eikä se ole helppoa. Vaikka olimme puhuneet sitä aiemmin jo useamman kerran puhelimessa, niin ensitapaaminen on aina ensitapaaminen. Silloin pakostikin jännittää, jos odottaa toisen kohtaamista. Hän, ihanaiseni, on antanut minulle palautetta siitä. Kertonut arvostavansa sitä, että pystyn olemaan avoin ja siten haavoittuvainen. Alusta saakka. Hänen olisi ollut helppo perustella moneen otteeseen se, että hänen ei ole hyvä tutustua minuun. Olen antanut paljon materiaalia siihen. Silti hän ei ole sitä tehnyt, vaan halunnut selvittää kuka minä olen.
9. Joulukuuta 2021. Se on se päivämäärä, kun laskin suojani alas. Enkä nosta niitä ylös uudelleen hänen kohdallaan. Ihanaisen.
Kuva: Flickr.com