Täydellisen epätäydellinen elämä (SOMEssa?)
”Mä en enää jaksaisi mitään tällaista!” sopersi Ihanaiseni suihkussa hervottoman naurun lomasta. Kouluikäiset lapset Nuori Kettu ja Nuori Daami olivat käyneet toiseksi yöksi nukkumaan parvekkeelle pystytettyyn telttaan, mutta aamupäivän sateet olivat kastelleet pohjalle asetetut patjat märiksi ja vesi nousi pintaan heidän käytyään niille makaamaan. Niinpä sillä aikaa, kun olin lähtenyt käymään kaupassa ostamaan mannapuuroainekset (lue: tekosyy päästä ostamaan suklaata lapsilta salassa) hän oli roudannut märät patjat kuivumaan ja rakentanut poikien huoneeseen hätävaramakuupaikat.
Suihkun jälkeen ehdotin, että tästähän meidän pitäisi somettaa. Tyyliin ennen ja jälkeen. Saamme päivittäin katsella esimerkiksi Instasta miten täydellistä joillakin elämä vaikuttaisi olevan. Me taas voisimme korostaa kaikkia niitä pieniä epäonnistumisia, joita meillä on tullut vastaan: Aih, miten ihana kasvatuslaatikko >>> Aih, miten ihanan kuolleen näköisiä näistä meidän herneistä on tullut! tai Voih miten ihanasti lapset käyvät telttaan nukkumaan >>> Tässä sitä saatana raahataan märäksi vettyneitä patjoja sisälle ja rakennetaan hätämajoitusta lapsille! Tai entäpäs tällainen päivitys: Vohveleita lapsille! Tarttuu ihanasti rautaan kiinni, kun tekee lettutaikinan vohvelitaikinan sijasta unohtamalla leivinjauheen ja rasvan kokonaan <3 <3 <3
Usein sitä unohtuukin, että niiden lähes täydellistä elämää kuvastavien somepäivitysten takana voi olla melkoinen määrä VPS:ää (lyhenne sanoista Vittu, Perkele, Saatana) ja hermoromahdusta tai suoranaista deliriumia lähenteleviä tunnetiloja. Usein yhtä täydellistä onnistumista on pedattu kymmenellä luokattomalla epäonnistumisella, mutta missäs niitä juhlistavat somepäivitykset ovat? Missä ovat pohjaan palaneet puurot, lässähtäneet juustokakut ja lasten syntymäpäivät, jotka päätyvät raa’asti pahoitettuun mieleen? Tai rantakuvat, joissa näkyy pekonia muistuttava palanut iho? Tai bilepäivitys, jossa cava poistuu elimistöstä sitä kautta mitä on tullutkin?
Murpy’s Law
Totuushan on se, että tekevälle sattuu. Ihmiselle, joka makaa ristiasennossa sängyssään tai keskellä lattiaa, ei tällaista pääse tietenkään tapahtumaan. Kuuluisa Murphyn lakikin juontaa tästä periaatteesta. Sillä jos jollakin asialla on edes etäinen mahdollisuus mennä pieleen, niin se menee pieleen ennemmin tai myöhemmin.
Jos epäonnistumisista on tullut omasta mielestä tapa, niin riittää kun hidastaa hieman vauhtia. Siinä kaikki. Arvostan kyllä itse sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät pitämään montaa rautaa tulessa. Tiettyyn rajaan saakka. Esimerkiksi näytelmän, jonka ensi-ilta on hyvin lähellä ja johon harjoittelemme paraikaa ohjaa ohjaaja, jolla on samaan aikaan useampi projekti käynnissä. Vaikka tulosta syntyy, niin mietin miten voimakas kamelin selkäranka hänellä onkaan hieman suurempien vastoinkäymisten edessä. Toivottavasti vahva, sillä mitä useampi projekti samaan aikaan, sitä suurempi mahdollisuus samanaikaisille ja vähän isommille vastoinkäymisille. Sellaisen sattuessa ihminen voi kokea olonsa hyvinkin voimattomaksi.
Toki ihmisellä on kyky kyetä mielettömiin saavutuksiin, jos vain pystyy keskittymään täysin meneillään olevaan hetkeen. Ihmettelimme Ihanaisen kanssa vasta hetki sitten, kun tieto Erkki Pulliaisen kuolemasta tuli esille uutissovelluksessani. Hän kirjoitti elämänsä aikana yli 60 kirjaa ja yli 500 julkaisua, mutta silti ehti toimimaan yli 20 vuotta kansanedustajana. Hieno saavutus perheelliseltä mieheltä, varsinkin jos kirjoittamisen ohessa on ehtinyt olemaan läsnä perheelleen.