Teatterin näyttämöltä elämän näyttämölle

Teatteriprojektin viimeinen näytös saatiin pakettiin perjantaina. Vaikka oma suoritukseni meinasi lässähtää väsymyksestäni johtuneeseen hapuiluun vuorosanojen artikuloinnissa, niin yleisö kutsui meidät aplodeilla verhoista takaisin näyttämölle. Sain kumartaa yleisössä olleelle äidilleni ja veljelleni sekä tämän perheelle, mutta isääni ei joukossa ollut. Hänen vointinsa oli heikentynyt edellisen yön aikana pahoinvoinnin seurauksena, joten hän oli jäänyt kotiin huonovointisuuden ja kipujen takia. Perjantaina kello 18 runsaslukuinen joukko seurasi liikkeitäni. Reilu neljä tuntia tuon jälkeen minä seurasin, kuinka isääni nostettiin ambulanssin kyytiin. Siirtymä teatterin näyttämöltä elämän näyttämölle ei voisi suurempi ja kontrastiltaan jyrkempi.

Perjantaina ja edelleen eilen lauantaina minua harmitti aivan järjettömän paljon se, ettei isäni nyt päässyt näkemään näytelmäämme. Minua harmitti isäni puolesta. Olisin halunnut suoda isälleni tämän kokemuksen. Sen, että joukko ihmisiä taputtaa teokselle, jonka joukossa hänen nuorin poikansa seisoo. Olisin halunnut suoda isälleni sellaisen tunteen kuin ylpeys, omaa poikaansa kohtaan. Se jäi nyt häneltä kokematta. Mutta onneksi on muita kokemuksia. Esimerkiksi se, kun lapsena alakouluikäisenä voitin koulujen välisessä hiihtokilpailussa toiset perinteisellä hiihtotyylillä ja vanhoilla suksilla. Tai ne kerrat, kun olen ilmoittanut isälleni saaneeni ylennyksen reservissä. Tai kun toin ensimmäisen puusepäntyöni vanhemmilleni ja se sai jäädä isälleni muistutukseksi siitä, että puusepän työ on tänäkin päivänä aivan yhtä tärkeää kuin hänen nuoruudessaan. Ja että hänen poikansa jatkaa tuolla tiellä harhailtuaan ensin elämässä etsimässä paikkaansa.

Kallein lahja, mitä ei voi mistään ostaa

Isäni sairaudesta ja siihen liittyvästä huolestani riippumatta elämä on jatkunut, hetki kerrallaan. Eilen lauantaina suuntasin jo aikaisin aamulla ihanaiseni luo kaupan kautta. Teimme yhdessä ruokaa ja porkkanakakkua, sillä tapaisin myöhemmin tuona päivänä ihanaiseni äidin ja tämän miehen ensimmäistä kertaa. Ja kun kyse oli erikoistapauksesta, niin valmistin lapsille oman ruoan poikkeuksellisesti. Lasagne kun uppoaisi heihin paremmin kuin siiderillä höystetty possupata. Ihanaiseni äidin ja tämän miehen saavuttua kävimmekin melko pian ruokapöytään, jonka ääressä keskustelimme.

Olin aika väsynyt isäni sairaalaan lähdön ja lyhyiden yöunien jälkeen, minkä lisäksi keskustelun ohessa huomioni kiinnittyi hyvin usein ihanaisen nuorimman lapsen leikkeihin, joten en välttämättä vaikuttanut kovin energiseltä keskusteluosapuolelta. Saatoin jopa vaikuttaa hyvin hitaalta ja jäykältä. Onneksi ruoka onnistui erinomaisesti ja porkkanakakun täydellinen koostumus auttoi pitämään yllä keskustelua puolestani. Pakollinen maailmanpoliittinen keskustelukin käytiin pöydässä Ukrainan tilanteen myötä. Vakuutin, että täällä ei tarvitse pelätä ja olen itse päässyt näkemään miten hyvällä mallilla puolustuksen perusta on maassamme. Olenhan itse kouluttanut viime vuosikymmenen aikana noin 300 suomalaista miestä ja naista toimimaan älykkäästi mahdollisella taistelukentällä, turhia riskejä ja uhrauksia välttäen. Tiedän, että meillä on useampi ässä hihassa pahimman varalle, sillä valtaosa kouluttamistani henkilöistä ovat sodanajan organisaation johtajia ja alijohtajia.

Illalla, ennen lähtöäni rakkaani luota, summasimme kuluneen päivän ja totesimme sen yhdessä tuumin erittäin hyväksi ja miellyttäväksi. Päiväksi, joka jäisi pysyvästi mieleen. Mikä on minusta mielettömän hienoa, sillä näitä pysyvästi mieleen jääneitä päiviä on kertynyt parin, kolmen kuukauden aikana minulle enemmän kuin sitä edeltäneinä parina vuotena. Päiviä, jotka jäävät mieleen positiivisesta energiasta ja hyvästä olosta johtuen. Vielä vuosi sitten ajattelin, että minun käsistäni on livennyt mahdollisuus kokea tällaisia päiviä elämässäni. Ehkäpä lopullisesti. Siksi olenkin suunnattoman kiitollinen siitä, että sain osaksi elämääni tuollaisen ihmisen kuin ihanainen. Hän on antanut minulle suurimman lahjan, mitä voi ikinä antaa ja jota ei voi mistään ostaa annettavaksi: Onnellisuus.