Varhaislapsuuden onnea

Lapsena kehuin, kuinka minulla on maailman paras äiti. Silloin kaikki tuntui olevan vielä hyvin. Äiti sai hallita valtakuntaansa rauhassa, kun pienet lapset tekivät hänen tahtonsa mukaan. Narsismi pysyi aisoissa, kun se sai ruokaa tarpeeksi. Vanhempi siskoni, minä ja pikkuveljeni saimme kokea hyviä hetkiä varhaislapsuudessamme. Meillä on vitsi, että me kolme lasta olemme original versiot. Ja kolme nuorempaa sisarusta ovat meistä kopioita. Meitä on siis kuusi lasta. Nämä kolme nuorimmaista saikin hyvin erilaisen lapsuuden meihin vanhempiin sisaruksiin verrattuna.

Isosisko, minä ja pikkuveli leikimme paljon ulkona. Viihdyimme hyvin, leikimme pihassa ja välillä metsässä. Isä oli päivät töissä ja äiti kotona. Leikimme keskenämme ulkona, ja äiti teki ruokaa sisällä. Äiti ei meidän kanssa ollut ulkona, hän ei leikittänyt meitä. Äidin vanhemmat kävivät paljon meidän luona, ja he olivat paljon ulkona katsomassa leikkejämme ja osallistuivat niihin. Paappa videokuvasi meitä paljon, ja rakastimme esiintyä kameralle. Vietimme myös paljon aikaa mummolassa, olimme yökylässä usein ja reissasimme heidän mukanaan paljon heidän ystävien luona, tapahtumissa ja metsäretkillä. Isän vanhemmat olivat myös mukana varhaislapsuudessa, mutta mummin sairastuminen muutti asioita. Isovanhemmat olivat minulle hyvin tärkeitä. He olivat helliä ja turvallisia.

Kun olin pieni, luotin aina äidin tapaan hoitaa asiat. Hän oli hyvin määrätietoinen ja tiesi aina miten haluaa toimia. Isällä ei paljon ollut sanomista mihinkään, kun äidillä oli jo valmis suunnitelma valmiina kaikkeen. Välillä muistan isän sanoneen johonkin oman mielipiteensä, ja yleensä siitä koitui kinaa vanhempien välille. Äiti oli hyvin määrätietoinen meidän lasten hoidossa. Hän valitsi aina illalla vaatteet meille seuraavaa aamua varten tuolin nojalle odottamaan. Äidin puhetyyli oli käskevä, hän ohjeisti hyvin tarkasti miten pitää olla ja toimia. Kuri oli kotona kova, mutta se oli meille ihan normaalia. Emme tienneet, miten muissa perheissä lapsia kasvatetaan. Hyvä kuri kasvatuksessa on hyvä, mutta liian pitkälle sitä ei saa viedä. Nyt aikuisena ymmärrän, että välillä tämä raja ylitettiin. Mutta hyvä pohja kasvatuksessa oli, olimme hyväkäytöksisiä ja kunnollisia lapsia. Mutta liiat kurinpitotoimet ovat toki jättäneet jälkensä henkiselle puolelle.

Muistan monet kerrat, kun olimme isosiskon ja pikkuveljen kanssa leikkimässä ja meille tuli riitaa. Aloimme tapella, kuten sisarukset usein tekevät. Äiti puuttui riitaan ja kun sopua syntynyt, hän marssitti meidät takapihalle jäähylly. Seisoimme monet kerrat takapihan kuistilla vähissä vaatteissa pakkaskeleillä. Ei väliä paljonko oli pakkasta tai oliko lumimyräkkä menossa. Ulos viedessään äiti retuutti meitä ja sanoi, että hän on ostanut leluja meille kiltisti mutta me vain riitelemme. Että jos emme osaa kerta leikkiä nätistä, hän voi yhtä hyvin rikkoa lelumme ja heittää ne roskiin. Hätäänyksissä aloimme sanoa, että emme enää tappele ja ettei saa tehdä leluille mitään pahaa. Mutta äiti työnsi meidät ovesta ulos. Siellä me kolmestaan sitten seisoimme ja itkimme. Vaikka olimme riidelleet juuri, tuossa kohtaa riitamme unohtui ja turvauduimme toisiimme. Kuuntelimme oven takana, kuinka äiti paiskoi leluja sisällä ja huusi heittävänsä ne roskiin. Hän saattoi huutaa ääneen, että aikoo rikkoa jonkun tietyn lelun, mikä tiesi olevan todella tärkeä lempilelu jollekin meistä. Muistan kuinka itkimme toisillemme, että nyt äiti rikkoo itselle tärkeän lelun ja menettää sen lopullisesti. Toinen aina lohdutti, että ei se varmaan niin tee oikeasti. Hakkasimme ulko-ovea ja huusimme ”ei saa”, ”älä äiti” ja ”lopeta”. Sitten hiljeni, ja kuulimme enää oman nyyhkytyksemme. Koputimme ovea välillä ja pyysimme, että pääsisimme sisälle. Joskus olimme kauankin ulkona. Muistan erityisesti ne hetket, kun ulkona oli kova pakkanen ja meidän oli todella kylmä. Itkimme ja tärisimme terassin kuistilla. Sisävaatteet eivät ulkona paljon lämmittäneet. Muistan ne itkuiset keskustelut, kuinka mietimme, että päästääkö äiti meitä ollenkaan takaisin sisälle. Ja sitä, että leppyykö äiti koskaan. Sitten vihdoin kun äiti tuli oven taa, olimme samanaikaisesti toiveikkaita mutta kauhuissamme. Nyt se tulee, emmekä tiedä mitä hän meille tekee ja mitä hän on sisällä tehnyt. Äiti kysyi, joko osaamme käyttäytyä. Hänelle oli tullut niin paha mieli, kun hän on meille ostanut niin kivoja leluja, mutta me vain tappelimme niillä leikkiessä. Pyysimme äidiltä anteeksi ja menimme takaisin leikkihuoneeseen. Äiti oli paiskonut kaikki tavarat sekaisin ja rikkonut leikkirakennelmat. Lempilelumme olivat ehjiä, ja itkimme helpotuksesta. Halasimme ja silitimme leluja, olimmehan luulleet niiden olleen mennyttä. Sitten siivosimme äidin jättämät jäljet pois.

Isä kävi töissä ja äiti oli meidän kanssa kotona, eli hän ei ollut näitä tilanteita näkemässä. Muistan myös useat kerrat, kun äiti retuutti minua hiuksista. Näitä tilanteita oli esimerkiksi se, jos en halunnut pukea haalaria päälle ja mennä ulos leikkimään. Laitoin vastaan, äiti suuttui ja tukisti kunnolla. Sitten itkien suostuin pukemaan ja menin ulos jatkamaan itkua. Äiti ei välittänyt kauanko ulkona vielä itkin, ei hän meitä vahtinut. Olimme päivässä aina pari kertaa ulkona. Aamupäivästä ja iltapäivästä. Rutiinista ei sopinut poiketa. Sää ei vaikuttanut myöskään. Vaikka olisi ollut rankkasade, ulkona oltiin silti yhtä kauan. Saatoimme olla märkiä ja kylmissämme, olleet jo pari tuntia ulkona mutta emme saaneet mennä sisälle. Kävimme vuorotellen kysymässä ovella, saadaanko jo tulla sisälle. Vastaus oli ”ei, olkaa vielä hetki”. Muistan varsinkin ne talven pimeät illat, kun minua pelotti olla ulkona pimeässä. Pysyin isosiskon ja pikkuveljen lähettyvillä tiiviisti. Kävin joskus ovella kysymässä saako tulla sisälle kun pimeä pelottaa, mutta äitiä tämä ei paljon liikuttanut. Yleensä hän vain huusi keittiön puolelta ovelle, eikä edes käynyt ovella luona.

Tämä oli meille ihan normaalia. Emme tienneet muusta, ja mitä lapsi nyt siitä tietäisikään. Varhaislapsuus on paljon täynnä hyviä muistoja, mutta nyt ymmärtää äidin narsismin olleen jo silloin vahvasti läsnä. Opimme tunnistamaan sen vasta myöhemmin. Ja silloin se tuli vahvemmin esiin alkoholiongelman myötä.

perhe oma-elama syvallista

Ystävämme ”kipeä suolisto”

Minulla ja suolistollanni on pitkä historia. Kuten varmaan meillä jokaisella. Se pysyy seurassamme koko elämän, joillekin se on kovin huomaamaton ystävä ja joillekin taas joka päivä läsnä ei niin hyvänä ystävänä.

Minun vatsavaivani alkoivat joskus vuonna 2014, kun huomasin ravaavani jatkuvasti vessassa. Opiskelin tuolloin lähihoitajaksi, ja hävetti kesken tuntien rampata vessassa. Kävin kouluterveydenhoitajalla, joka sitten epäili laktoosi intoleranssia. Keliakia testattiin, kun sitä suvusta löytyy. Ei testeissä poikkeavaa, joten aloitin laktoosittoman ruokavalion. Pidemmän päälle tästä ei tuntunut apua olevan, vatsa tuntui menevän milloin mistäkin sekaisin. Hoitajaksi valmistuttuani töissä oli kiusallista, kun vessassa piti tiheään käydä. Hiljalleen oireet paheni. Vatsaa turvotteli reippaasti, vatsa oli kipeä ja pahoinvointi nousi suureksi osaksi arkea. Treenaaminen oli epämiellyttävää, kun vatsa oli jatkuvasti turvoksissa ja pelkkä oleminen oli pahoinvoinnin takia kauheaa. Painoni nousi parin kolmen vuoden aikana reippaasti.

Hoitajan vuorotyö ei sopinut keholleni ollenkaan ja voin jatkuvasti huonosti. Aloitin 2019 maaliskuussa nuorisokouluttajan työt, siinä minulla oli oma työhuone ja vakinaisempi työaika. Tein töitä pääasiassa arkena klo 8-16, toki työhöni liittyi myös ilta-ja viikonloppu töitä. Muutos oli iso, osastolta omaan toimintoon. Syömisestä tuli säännöllisempää ja jaksoi panostaa ruokien tekemiseen aiempaa enemmän. Vatsavaivat kuitenkin pysyivät, joten otin ne työterveyden kautta uudelleen selvittelyyn.Oireet olivat himan muuttaneet muotoaan. Syömisen jälkeen yhä turvotteli ja pahoinvointi oli läsnä, mutta nyt myös alkoi olla kipuja vatsassa. Kivut usein miten helpotti wc käynnin jälkeen, mutta ongelmaksi alkoi muodostua nyt ummetus. Saattoi mennä monta päivää, ettei vasta toiminut. Tutkimuksia tehtiin, mutta mitään ei selvinnyt. Näin ollen päädyttiin diagnosoimaan toiminnallinen vaiva IBS, eli ärtyvän suolen oireyhtymä. Tämän kanssa sitten alettiin miettiä fodmap ruokavaliota.

Kesän 2020 jälkeen olin niin turhautunut ja väsynyt omaan kehoon. Ei tuntunut, että olisin ollut omassa kehossa. Fodmapista ei tuntunut olevan enää hyötyä, aivan se ja sama mitä syö tai on syömättä niin vatsa elää omaa elämäänsä. Päätin, että nyt on tultava muutosta. Otin itselleni PT:n, joka teki minulle ruokavalion ja treeniohjelman. Päätin tehdä elämäntapamuutoksen parempaan. Halusin saada vatsan rauhoittumaan ja liikkua enemmän jotta saisin painoa alaspäin ja voisin paremmin. Tämä on ollut elämäni parhain päätös tähän mennessä. Sen projektin kautta opin ymmärtämään mikä on tärkeää. Oma keho ja sen kuuntelu. Opin ymmärtämään myös omaa kehoani paljon. Uusi ruokavalio tuntui toimivalta, ja pystyin harrastamaan liikuntaa säännöllisemmin vatsani voidessa hieman paremmin. Löysin uudelleen kipinän liikkumiseen ja miellyttäviä tapoja treenata. Parasta tässä kaikessa oli, että löysimme liikkumiseen ilon yhdessä kumppanini kanssa. Arki alkoi muodostua uudelleen, kävimme töissä, teimme omat ruuat ja liikuimme paljon yhdessä.

Sitten 2021 vuoden alussa aloitin opiskelut Tampereella. Aloin kulkea päivittäin junalla Seinäjoen ja Tampereen väliä. Kehoni reagoi tähän muutokseen. Päivät luonnollisesti piteni, ja matkustaminen ottaa oman osansa. Juuri kun tuntui, että aloin löytää itseni ja nautin terveellisistä elämäntavoista, kaikki alkoikin romahtaa. Vatsavaivat paheni, mielenterveys synkkeni ja jaksaminen oli koko ajan kortilla. Heti opintojen alussa, tammikuussa koin outoja kouristelevia vatsakipuja. Kipu oli häiritsevä, mutta sen kanssa pärjäsi. Ihmettelin, mitä kyseinen kipu on ja mistä johtuu. Ne eivät tuntuneet olevan liitoksissa syömisiin eikä ibs kipuihin. Koska kipu oli kovempaa ja uutta, kävin lääkärissä joka totesi ”kai sulla on joku mahatauti vaan”ja lähetti kotiin syömään buranaa. Kipuilua kesti  parisen viikkoa ja katosi sitten.

Heinäkuussa valitettavasti tämä outo kipu palasi kahta kauheammin. Kipu vain yltyi ja yltyi, ei pystynyt syödä eikä liikkua. Pahoinvointi oli todella voimakasta, mutten kyennyt oksentamaankaan. Vatsa meni vesiripulille ja vessassa sai käydä tiheästi. Vatsa oli todella turvoksissa ja kipu vei voimat. En ole koskaan ollut niin kipeä, kipu oli epämääräisesti koko vatsan alueella ja kouristavaa. Kipu pelotti, mikä minulla on? Itkuisena soitin päivystykseen ja kerroin, etten pärjää enää kivun kanssa. Kumppanini, joka on tottunut elämään minun ja suolistoni kanssa arkea, ei tuntunut arvostavan, kun herätin hänet yöllä. Pahoittelin kovasti, että pyysin häntä viemään minut päivystykseen. Yritin sanoittaa, kuinka paljon minuun koski. Että tämä ei ole sitä ibs kipuilua, vaan jotain pahempaa. Jälkikäteen hän on pahoitellut, kun ei ymmärtänyt hätääni joka oli silloin todellinen. Vaikeahan sitä on toisen ymmärtää, miltä toisen vatsavaivat voi tuntua. Ylipäätään sana vatsavaiva on minusta vähättelevä! Voi olla vähän muruja vatsanpohjassa ja aiheuttaa väänteitä, mutta tämä kipu on jotain aivan muuta. Crp (tulehdusarvo) oli luokkaa 134, lämpö koholla. Sain Litalgina kipuihin joka auttoi pärjäämään kivun kanssa. Päivystyksessä otettiin perus labroja ja plv näyte. Ei mitään, joten kotiin kipulääkkeiden kanssa. Sanottiin olevan suolitulehdus. Kivut kesti pari viikkoa, mutta menivät lopulta ohitse. Eipä tarvinnut ottaa koulusta saikkua, kun kesäloma meni sairastellessa.

Lokakuussa jälleen kouristelevat kivut palasi. Minulla oli yhä Litalgina jäljellä kotona, joten päätin sinnitellä kipujen kanssa kotona. Marraskuussa sain diagnoosin PCOS, johon metformiini lääkityksenä. Vuoden 2022 aloitus näytti lupaavammalta. Ummetus vaihtui ripuliin, joka huomattavasti miellyttävämpi. Vatsan ja kehon turvotus tuntui vähentyvän, keho tuntui kevyemmältä ja sitä kautta mielikin. Lääkityksen tuomia muutoksia alkoi havaita. Vuoden vaihduttua tammikuu alkoi ja ystävämme kipeä suolisto, teki taas näyttävän paluun. Jälleen kovat kouristavat kivut koko vatsan alueella, painottuen kuitenkin enemmän oikeaan alavatsaan. Litalginit oli loppu, eikä reseptiä ole. Kivut yltyivät taas koviksi, enkä pärjännyt ilman parempaa kivunlievitystä. Soitin päivystykseen, mutta eivät huolineet hoitoon. Sain hakea pari nappia Litalginia päivystyksen luukulta ja mennä pärjätä kotona. Kuume oli korkeimmillaan 38, joka minulle korkea, kun normaalilämpö 36 pinnassa. Sain parin päivän päähän lopulta kiirevastaanotolle ajan, johon mennessä kipu oli ehtinyt jo hieman helpottua. Uskoisin, että edellis kerroista oppineena lopetin aikalailla kiinteän ruuan syömisen heti ensimmäisten kipujen alettua. Mehukeitto ja pilttilinjalla mentiin, vettä join paljon. Kun vihdoin pääsin vastaanotolle, lääkäri siirsi minut lievällä umppari epäilyllä päivystyksen puolelle. Olin hieman hämillään, koska en itse yhdistänyt tätä umppariin, vaikka kipu kovimmillaan olikin oikealla alavatsalla. Mutta tästä seurasi se hyvä, että minun kipuni otettiin vihdoin tosissaan. Tehtiin tutkimuksia ja tehtiin jatkosuunnitelmaa kipujen syyn selvittämiseksi. Sain myös Litalginista reseptin, jotta saisin sitä seuraavan kerran helpomman kautta.

Kovat kivut siis nyt tulleet 3kk välein, joka alkaa viitata tulehdukselliseen suolistosairauteen (IBD). Tätä lähdetään nyt selvittämään, onko kehittymässä IBD:n suuntaan. Toiveikas nyt, jos tutkittaisiin kunnolla ja saisi kivun aiheuttajan selville. Ei siis kovin lupaava alku vuodelle 2022, mutta pidetään peukkuja jotta tämä vyyhti tästä alkaisi selvitä. Entä te, mitä teidän suolistoille kuuluu?

hyvinvointi terveys oma-elama