Varhaislapsuuden onnea
Lapsena kehuin, kuinka minulla on maailman paras äiti. Silloin kaikki tuntui olevan vielä hyvin. Äiti sai hallita valtakuntaansa rauhassa, kun pienet lapset tekivät hänen tahtonsa mukaan. Narsismi pysyi aisoissa, kun se sai ruokaa tarpeeksi. Vanhempi siskoni, minä ja pikkuveljeni saimme kokea hyviä hetkiä varhaislapsuudessamme. Meillä on vitsi, että me kolme lasta olemme original versiot. Ja kolme nuorempaa sisarusta ovat meistä kopioita. Meitä on siis kuusi lasta. Nämä kolme nuorimmaista saikin hyvin erilaisen lapsuuden meihin vanhempiin sisaruksiin verrattuna.
Isosisko, minä ja pikkuveli leikimme paljon ulkona. Viihdyimme hyvin, leikimme pihassa ja välillä metsässä. Isä oli päivät töissä ja äiti kotona. Leikimme keskenämme ulkona, ja äiti teki ruokaa sisällä. Äiti ei meidän kanssa ollut ulkona, hän ei leikittänyt meitä. Äidin vanhemmat kävivät paljon meidän luona, ja he olivat paljon ulkona katsomassa leikkejämme ja osallistuivat niihin. Paappa videokuvasi meitä paljon, ja rakastimme esiintyä kameralle. Vietimme myös paljon aikaa mummolassa, olimme yökylässä usein ja reissasimme heidän mukanaan paljon heidän ystävien luona, tapahtumissa ja metsäretkillä. Isän vanhemmat olivat myös mukana varhaislapsuudessa, mutta mummin sairastuminen muutti asioita. Isovanhemmat olivat minulle hyvin tärkeitä. He olivat helliä ja turvallisia.
Kun olin pieni, luotin aina äidin tapaan hoitaa asiat. Hän oli hyvin määrätietoinen ja tiesi aina miten haluaa toimia. Isällä ei paljon ollut sanomista mihinkään, kun äidillä oli jo valmis suunnitelma valmiina kaikkeen. Välillä muistan isän sanoneen johonkin oman mielipiteensä, ja yleensä siitä koitui kinaa vanhempien välille. Äiti oli hyvin määrätietoinen meidän lasten hoidossa. Hän valitsi aina illalla vaatteet meille seuraavaa aamua varten tuolin nojalle odottamaan. Äidin puhetyyli oli käskevä, hän ohjeisti hyvin tarkasti miten pitää olla ja toimia. Kuri oli kotona kova, mutta se oli meille ihan normaalia. Emme tienneet, miten muissa perheissä lapsia kasvatetaan. Hyvä kuri kasvatuksessa on hyvä, mutta liian pitkälle sitä ei saa viedä. Nyt aikuisena ymmärrän, että välillä tämä raja ylitettiin. Mutta hyvä pohja kasvatuksessa oli, olimme hyväkäytöksisiä ja kunnollisia lapsia. Mutta liiat kurinpitotoimet ovat toki jättäneet jälkensä henkiselle puolelle.
Muistan monet kerrat, kun olimme isosiskon ja pikkuveljen kanssa leikkimässä ja meille tuli riitaa. Aloimme tapella, kuten sisarukset usein tekevät. Äiti puuttui riitaan ja kun sopua syntynyt, hän marssitti meidät takapihalle jäähylly. Seisoimme monet kerrat takapihan kuistilla vähissä vaatteissa pakkaskeleillä. Ei väliä paljonko oli pakkasta tai oliko lumimyräkkä menossa. Ulos viedessään äiti retuutti meitä ja sanoi, että hän on ostanut leluja meille kiltisti mutta me vain riitelemme. Että jos emme osaa kerta leikkiä nätistä, hän voi yhtä hyvin rikkoa lelumme ja heittää ne roskiin. Hätäänyksissä aloimme sanoa, että emme enää tappele ja ettei saa tehdä leluille mitään pahaa. Mutta äiti työnsi meidät ovesta ulos. Siellä me kolmestaan sitten seisoimme ja itkimme. Vaikka olimme riidelleet juuri, tuossa kohtaa riitamme unohtui ja turvauduimme toisiimme. Kuuntelimme oven takana, kuinka äiti paiskoi leluja sisällä ja huusi heittävänsä ne roskiin. Hän saattoi huutaa ääneen, että aikoo rikkoa jonkun tietyn lelun, mikä tiesi olevan todella tärkeä lempilelu jollekin meistä. Muistan kuinka itkimme toisillemme, että nyt äiti rikkoo itselle tärkeän lelun ja menettää sen lopullisesti. Toinen aina lohdutti, että ei se varmaan niin tee oikeasti. Hakkasimme ulko-ovea ja huusimme ”ei saa”, ”älä äiti” ja ”lopeta”. Sitten hiljeni, ja kuulimme enää oman nyyhkytyksemme. Koputimme ovea välillä ja pyysimme, että pääsisimme sisälle. Joskus olimme kauankin ulkona. Muistan erityisesti ne hetket, kun ulkona oli kova pakkanen ja meidän oli todella kylmä. Itkimme ja tärisimme terassin kuistilla. Sisävaatteet eivät ulkona paljon lämmittäneet. Muistan ne itkuiset keskustelut, kuinka mietimme, että päästääkö äiti meitä ollenkaan takaisin sisälle. Ja sitä, että leppyykö äiti koskaan. Sitten vihdoin kun äiti tuli oven taa, olimme samanaikaisesti toiveikkaita mutta kauhuissamme. Nyt se tulee, emmekä tiedä mitä hän meille tekee ja mitä hän on sisällä tehnyt. Äiti kysyi, joko osaamme käyttäytyä. Hänelle oli tullut niin paha mieli, kun hän on meille ostanut niin kivoja leluja, mutta me vain tappelimme niillä leikkiessä. Pyysimme äidiltä anteeksi ja menimme takaisin leikkihuoneeseen. Äiti oli paiskonut kaikki tavarat sekaisin ja rikkonut leikkirakennelmat. Lempilelumme olivat ehjiä, ja itkimme helpotuksesta. Halasimme ja silitimme leluja, olimmehan luulleet niiden olleen mennyttä. Sitten siivosimme äidin jättämät jäljet pois.
Isä kävi töissä ja äiti oli meidän kanssa kotona, eli hän ei ollut näitä tilanteita näkemässä. Muistan myös useat kerrat, kun äiti retuutti minua hiuksista. Näitä tilanteita oli esimerkiksi se, jos en halunnut pukea haalaria päälle ja mennä ulos leikkimään. Laitoin vastaan, äiti suuttui ja tukisti kunnolla. Sitten itkien suostuin pukemaan ja menin ulos jatkamaan itkua. Äiti ei välittänyt kauanko ulkona vielä itkin, ei hän meitä vahtinut. Olimme päivässä aina pari kertaa ulkona. Aamupäivästä ja iltapäivästä. Rutiinista ei sopinut poiketa. Sää ei vaikuttanut myöskään. Vaikka olisi ollut rankkasade, ulkona oltiin silti yhtä kauan. Saatoimme olla märkiä ja kylmissämme, olleet jo pari tuntia ulkona mutta emme saaneet mennä sisälle. Kävimme vuorotellen kysymässä ovella, saadaanko jo tulla sisälle. Vastaus oli ”ei, olkaa vielä hetki”. Muistan varsinkin ne talven pimeät illat, kun minua pelotti olla ulkona pimeässä. Pysyin isosiskon ja pikkuveljen lähettyvillä tiiviisti. Kävin joskus ovella kysymässä saako tulla sisälle kun pimeä pelottaa, mutta äitiä tämä ei paljon liikuttanut. Yleensä hän vain huusi keittiön puolelta ovelle, eikä edes käynyt ovella luona.
Tämä oli meille ihan normaalia. Emme tienneet muusta, ja mitä lapsi nyt siitä tietäisikään. Varhaislapsuus on paljon täynnä hyviä muistoja, mutta nyt ymmärtää äidin narsismin olleen jo silloin vahvasti läsnä. Opimme tunnistamaan sen vasta myöhemmin. Ja silloin se tuli vahvemmin esiin alkoholiongelman myötä.