Tämä kirjoitus kumpuaa lapsesta, joka ei saanut rakkautta äidiltään. Antaisin paljon, jos saisin hetken olla taas lapsi ja saisin kokea rakastetuksi tulemisen. Haluaisin mennä äidin syliin ja kokea olevani turvassa. Tuntea, miltä se tuntuu. Olla rakastettu.

Meni kauan aikuisikään asti, jotta ymmärsin monta asiaa. Ymmärtäminen ja hyväksyminen on kaksi aivan eri asiaa, ja olen tämän hyväksymisen kanssa päässyt neuvotteluissa jo pitkälle. Ihan vielä emme sopimukseen ole päässeet, ja olenkin alkanut miettiä onkokaan se mahdollista. Olisihan se ihannetilanne, jos voisi vain heittää villasella koko aiheen. Mutta totuus on, että äidinrakkaus on minulle hyvin kipeä ja vaikea aihe. Narsisti äiti varjostaa yhäkin elämääni.

Äiti ruokkii omaa narsismia lapsilla. Pieni lapsi tarvitsee huolenpitoa ja on riippuvainen äidistä. Lapsi ei osaa puolustautua, vaan kasvaa äidin pelinappulana. Tämä tyydyttää narsistia. Hän on korvaamaton ja hänen tahtonsa mukaan mennään. Varhaislapsuus sujuukin usein vielä hyvin narsistin kanssa. Hän saa pidettyä narsisminsa hyvin piilossa ja kontrolloitua muita. Ongelmia alkaa tulla vastaan, kun lapsella pukkaa teini-ikä. Lapsi alkaa kyseenalaistamaan vanhempiaan, eikä enää toimi äidin tahdon mukaan. Lapsi etsii itseään ja ahdistus on suuri. Lapsi ei ymmärrä omaa tahtoaan, eikä tiedä kuka oikein on, kun on kasvanut toisen hallinnan alla. Narsistin lapsilla on myös eri roolit. Narsismi jakautuu epätasaisesti lapsiin. Tämä aiheuttaa ongelmia lasten keskinäisiin väleihin mistä narsisti on tyytyväinen. Hän saa lapset kinastelemaan keskenään, mikä saa hänet näyttämään paremmalta. Hän roolittaa lapset ja pelaa shakki peliä heillä, tyydyttääkseen omaa narsismiaan. Narsisti äiti ei kykene rakastamaan lasta, koska lapsi on hänen tarpeitaan varten. Kun lapset ovat aikuisiässä, välirikot ovat hyvin todennäköisiä äidin ja lapsen välillä.

Mietin aina, mikä minussa on vikana. Kysyin monesti äidiltä, miksi hän vihaa minua. Miksi hän ei rakasta minua. Koin aina lapsista olevani jotenkin ulkopuolinen, ei tykätty. Äiti sai minut aina näyttämään muiden silmissä pahalta. Koin paljon selittämätöntä ahdistusta ja vihaa. Kutsuin itseäni mustalampaaksi, perheen inhokki. Äiti teki minulle henkistä väkivaltaa paljon, mitä muut eivät nähneet. Silloin tällöin oli myös fyysistä väkivaltaa, kuten hiuksista repimistä. Hän teki minua kohtaan väärin, ja minä kapinoin vääryyttä vastaan. Hän menee isälle kertomaan oman tekonsa minun tekemänä ja saa isän suuttumaan minulle. Isä toruu minua ja kysyy, miksi minun pitää olla ilkeä äidille. Lopulta joudun pyytämään anteeksi äidin tekoja omanani. Lopuksi äiti halaa ja sanoo, että saan anteeksi. Halaus ei tunnu helpotukselta, että riita on sovittu. Sisälläni huutaa ääni, joka kysyy miksi hän tekee näin minulle. Minun pitää olla hiljaa ja vain hyväksyä tilanne. Kaikki näkevät minut syyllisenä, eikä kukaan uskonut minua. Äiti osasi taitavasti kääntää tilanteet ylösalaisin.

Aikuisiällä olen tutkinut narsistia äitiä aiheena, ja löytänyt vastauksia. Yksi lapsista saa rankimman roolin, syntipukki tai mustalammas. Tunnistin tästä itseni. Kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen. Nyt ymmärsin, miksi äidin kohtelu minua kohtaan oli erilaista. Muistutin paljon äiti itseään ulkonäöllisesti ja perin häneltä luonteenpiirteitä. Teini-ikäisenä en hyväksynyt enää eriarvoista kohtelua tai tehnyt aina äitini tahdon mukaan. Kapinoin ja sanoin asiat suoraan. Tämä tietysti vain pahensi omaa tilannettani, mutta eihän sitä sen ikäisenä ymmärtänyt haastavansa narsistia. Mustalampaan roolissa on pahinta se, että vaikka narsisti äiti poistuisi lähipiiristä, niin mustalampaan rooli pysyy lapsella aina. Hän on aina se, eikä muut tule häntä ymmärtämään.

Ehkä juuri siksi tämä onkin niin vaikeaa. Oma isäni tai sisarukset eivät koskaan tule ymmärtämään minua. He eivät ole nähneet väkivaltaa mitä äitini minulle teki. Ei henkistä, ei fyysistä. Kaikki perheestä on kokenut vääryyttä narsistilta, mutta minä sitä pahinta laatua. Mutta koska muut eivät ole sitä kokeneet tai nähneet, ei sitä ole heidän mielestään myöskään tapahtunut. Se on aina ollut minun omaa satuilua, kuten äiti sanoi. Vaikka äiti ei ole enää arjessa mukana, määrittelee hän silti minut yhäkin muille. Tämä on asia, joka hajottaa minua sisältä päin eniten. Olen rikkinäinen, enkä taida koskaan itseäni täysin ehjäksi saadakaan. Pitäisi vain elää asian kanssa. Ei se helppoa ole. Ei ole päivääkään, jolloin menneisyyteni ei varjostaisi minua.

Sanotaan, että äiti rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon. Ja ettei ole olemassa mitään äidinrakkautta suurempaa. Ei ole äitiä, joka ei lastaan rakastaisi. Rohkenin väittää vastaan jo lapsena ja rohkenen väittää yhäkin. Narsisti äiti ei rakasta kuin itseään.