Äitiydestä

Tämä teksti on julkaistu aiemmin Sunnuntaimedia-nimisellä lifestyle-sivustolla, johon kirjoitin palstaa nimeltä ”Mielessä”

Sunnuntaiaamu.

Herkullinen aamiainen tarjoiltuna sänkyyn. Pienten käsien keräämät valkovuokot pienessä maljakossa, tarjottimen reunalla. Haparoivin viivoin piirretty kortti. Haleja ja suloisia onnentoivotuksia.

Täydellinen äitienpäivän aamu.

Toisaalla äidin sängyn vierellä seisoo yksi vielä nukkuva teini-ikäinen, toinen puoliksi hereillä oleva ja tarjottimella keikkuu muumimukissa nuorimman lapsen juurineen maasta repimät voikukat. Kupissa hieman pohjaan palanut kahvi ja lautasella näkkileipä juustolla. Nopeat onnentoivotukset ja kysymys, joko pääsisi takaisin nukkumaan.

Arvaatte varmaan kumpi on oma muistoni meidän perheen äitienpäivistä? (äitini kyllä väittää, että jokainen äitienpäivä on ollut aivan ihana ja täydellinen)

Äitienpäivä tuntuu aina yhtä ihanalta. Lahjoja en kaipaa, toivoisin vain että saisin kaikki lapseni koolle sinä päivänä.

Äitiys.

Niin ihana ja tärkeä, elämän mittainen osa.
Samalla niin vaikea, huolta ja suuria tunteita täynnä.

Äitiys on vastuuta ja huolenpitoa, suunnatonta rakkautta. Suuri muutos jokaiselle naiselle, on ensin opittava hyväksymään muuttuva keho ja sen jälkeen pienen ihmisen tuomat muutokset. Samalla pohdittava sitä, minkälaiset eväät osaa lapselleen antaa, miten ohjata oikealle, lapselle sopivalle polulle.

En itse ole äiti, enkä tiedä tulenko koskaan olemaan. Tietyn iän lähestyessä huomaan kuitenkin pohtivani, olisinko valmis. Haluaisinko minä. Olisinko minä hyvä äiti? Olen katsonut ympärillä kasvavia vauvamasuja, seurannut ystävien kasvua äideiksi. Pohtinut, tekisikö äitiys elämästäni ehkä tavallaan kokonaisen.

Olen myös kokenut muilta tulevaa painetta, liian uteliaita kyselyitä. Miettinyt, mitä se muille kuuluu, mitä haluan elämässäni ja elämälläni tehdä.

Entäpä jos olisinkin jo yrittänyt, mutta lasta ei olisi minulle suotu? Kaikki eivät vaan voi saada lasta, vaikka haluaisivat. Mikseivät jotkut ymmärrä, että viatonkin kysymys voi satuttaa.

Kenenkään naisen ei tulisi olla vastuussa toisen onnesta, esimerkiksi mahdollisen lapsenlapsen tuomasta ilosta elämään, vaan jokainen on vastuussa oman elämän merkityksellisyyden takaamisesta.

Joku ehkä nyt miettii, että kukas minä luulen olevani näin lapsettomana äitiydestä puhumaan. Onneni on, että elämässäni on niin monta huikeaa äitiä, joilta saa aina kysyä. Joiden vastauksia sain käyttää tässä tekstissäkin. Äitejä, jotka ovat kokeneet äitiyden ilon ja onnen, vaikeudet, menetyksen ja surun ja taas uuden toivon.

Olen vierestä seurannut monenlaista äitiyttä, monia erilaisia äitisuhteita.

On pitkään toivottua ja vihdoin alkanutta äitiyttä. On äitiyttä, joka alkoikin vahingossa.

On äitejä, jotka avasivat sylinsä ja sydämensä jonkun toisen äidin lapselle. On haaveita äitiydestä, joille ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta toteutua.

On äitiyttä joka alkoi, mutta jäi kesken.

On äitejä, joilla syli on tyhjä.

Merkkipäivät ovat hyvä syy pysähtyä, hiljentyä miettimään niitä muistoja ja tunteita mitä äitiys herättää – onnellisuutta, kiitollisuutta, surua tai haikeutta, ahdistusta tai pelkoa.

Tiedän olevani onnellisessa tilanteessa, oma äitini on elossa ja kaikessa välillä raivostuttavassa höpsöydessään juuri minulle se parhain äiti. Ja veljenlapsilleni aivan hulvaton mummo.

Oma suhteeni äitiini muuttui, kun olin kymmenen. Aggressiivinen syöpä oli viedä hänet ja ymmärsin, että nyt on äidin vuoro olla heikko. Ymmärsin, että äitikin voi olla heikko. Tiesin, että äitini olisi kyllä tukenani koko elämänsä ajan, mutta myös minun pitäisi olla tukena hänelle.

Äidillä on varmasti aina huoli minusta, mutta yhtä suuri huoli minulla on hänestä.

Suurin huoleni koskee aikaa, kun joudun luopumaan hänestä. Ystäväni menetti äitinsä sille samalle pirulaiselle, joka oli viedä oman äitini hengen. Edessä on ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä. En voi kuvitellakaan, mitä tunteita äitienpäivä saa nyt ystävälleni aikaan. Enkä tiedä yhtään, miten voisin auttaa, helpottaa surun tuskaa edes hetkeksi.

Lapsi on lapsi vain hetken, mutta minä saan aina olla hänelle äiti.

Äitiyteen liittyy niin suuria tunteita. Suurimpana varmasti rakkaus, mutta miten käy silloin, kun suurimpana onkin suru?

Missä äitienpäiväkortit heille, jotka ovat kokeneet keskenmenon? Niille äideille, jotka ovat menettäneet lapsensa?

Vaatii rohkeutta ja voimia puhua vastoinkäymisistä, puhua surusta.
Siksi äitienpäivän yhteydessä olisi hyvä myös julkisesti nostaa esiin myös ne toisenlaiset kokemukset äitiydestä. Kaikki kun ei aina ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa.

Avoimet keskustelut voisivat rohkaista kaikkia äitejä puhumaan, kertomaan ikävistäkin kokemuksista äitiyteen liittyen. Ne kun kuuluvat elämään myös, eivätkä ole millään tavalla häpeäksi.

En itse joskus osannut ajatella, että lapsia tosiaan saadaan, niitä ei tuosta noin vain aina tehdä. Jokainen elämä on pienistä sattumista kiinni ja olen ymmärtänyt sen, että elämä ei todella ole aina reilua.

Elämä tuntuu epäreilulta, kun tikkuun ei ilmesty sitä kauan toivottua viivaa. Kuukausi ja tikku toisensa jälkeen, pettymys ja kyyneleet.

Elämä tuntuu epäreilulta, kun odotettu äitiys loppuu, ennen kuin se ehtii edes kunnolla alkaa. On vain rikottu mielikuva siitä, mitä olisi voinut olla.

Elämä on epäreilua kun seisoo pienen letkuissa makaavan ihmisen alun vierellä. Pienen, joka ei koskaan tule kasvamaan aikuiseksi.

Elämä on epäreilua, kun laskee kukan syliin mahtuvan arkun päälle. Arkun, jonka äärellä ei ole sanoja, ei mitään, missä olisi edes hippunen järkeä.

Yksikin menetetty vastasyntynyt on valtava elämän mittainen tragedia.

Menetyksen kokeneille äideille haluan jakaa seuraavat ystäväni viisaat lauseet:

• Asioita ei tarvitse koskaan hyväksyä, mutta niistä kannattaa hiljalleen yrittää päästää irti. Silloin huomaa myös olonsa helpottuvan.
• ”Suru on puolet elämästä, koska kaikesta minkä on saanut, on myös joskus luovuttava” Martti Linqvist
• Ajatus ihmiseen rakennetusta selviytymisen mekaniikasta auttoi, rohkaisi jaksamaan sillä niin meidät on ”luotu”.
• Menetykseen kuuluu luonnollisesti myös itseä syyllistävät tunteet, epäonnistuminen, häpeä ja tunteita, mitä toisten on vaikea ymmärtää. Ne ehkä syntyvät siitä horjuttavasta kokemuksesta, elämän hallitsemattomuudesta, jota suru kannattelee.
• Kuten kaikki kokemukset elämässä, löytää menetyskin paikkansa ajan myötä. Vaikka sinä hetkenä kun menettää kenet tahansa, ei sanat ”aika parantaa” tunnu lohdullisilta, mutta jälkeenpäin ajan kuluessa löytävät totuuden siemenen.

Toinen lapsi ei korvaa toista, ei paikkaa äidin sisimpään revittyä haavaa, minkä lapsen menetys saa aikaan. Uudesta onnesta iloitseminen ei ole itsestäänselvyys, on vaikea luottaa siihen, että kaikki menisi nyt hyvin. Tyhjän sylin täyttävä lapsi ei korjaa ehjäksi, mutta antaa uskoa elämään.

Äitiys minun kohdallani on sirpaleista onnellisuutta.

Vaikka en ole itse äiti, on äitienpäivä silti minullekin hyvin tunteellinen päivä. Työni puolesta näen isiä ja lapsia yhdessä kukkaostoksilla, valitsemassa juuri heidän äidilleen sopivia kukkia. Näen perheitä, jotka hakevat kukat haudalle laskettavaksi. Näen äitejä, joiden olemuksessa on jotain haikeaa.

Jos itse olisin äiti, toivoisin tänä päivänä muilta tukea ja lempeyttä. Toisilta äideiltä vertaistukea, ei arvostelua. Ymmärrystä, jokaiselle tunteelle, mitä äitiys herättää.

Jokainen äiti on äiti omalla tavallaan. Antti Holma sanoi podcastissaan: ”Jokaisen äidin on itse löydettävä oma äitiytensä”. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa olla äiti. Ei ole väliä teetkö nyt ne soseet itse taaperolle, syökö se lapsi pihalla multaa huomaamatta (niinkuin minä tein lapsena) tai onko lapsella päällään juuri tietyn vaatemerkin vaatteet. Luulen, että jokainen lapsi haluaa läheisyyttä, hellyyttä ja huolenpitoa. Sitä, että otetaan syliin, halataan ja lohdutetaan. Ollaan läsnä ja lähellä. Jokainen ihminen haluaa tuntea olevansa rakastettu.

Se on äitiydessä ja ihmisyydessä mielestäni tärkeintä.

Rakkaus

Rakkautta Äitienpäivään 🖤

// kuvat meidän perhealbumeista, äiti ja minä 90-luvulla