Kuilusta ei ole helppo kiivetä ylös

Näin jossakin lukuisista Instagramin meemeistä bipolaarihäiriöön ja masennukseen liittyen osuvan kuvan, jossa henkilö juoksee kauempana näkyvää tavoitetta kohti mutta matkalla on syvä kuilu, johon hän aina putoaa. Olen kai nyt tässä kuilussa. Ainakaan en ole useaan viikkoon voinut hyvin.

 

Ei ole ollut vauhdikasta hetkeen, viimeksi ehkä pari viikkoa sitten kolmisen päivää meni eri tunnelmissa. Sen jälkeen ja sitä ennenkin on ollut harvinaisen synkeää. Nukkumisen määrä on käsittämättömän suuri ja vaikka nukkuisin kuinka, ei mitään vaikutusta vireystilaan. Ei myöskään liikunnalla tai millään muullakaan. Sosiaalisia suhteista on pakko karsia mutta ne joita on, hetkellisesti tuottavat iloa mutta sen jälkeen olen äärimmäisen uupunut.

 

Psykiatrini on vaihtunut. Kovin kiireinen näppiksen äärestä kääntyvä lääkäri on vaihtunut pykälää kiireettömämmän oloiseen. Tämä on varmaankin hyvä asia. Parin päivän päästä tapaamme uudelleen. Muukin hoitotiimini on vaihtunut kun vaihdoin osastoa. Lääkitystä on viilattu ja pieniä muutoksia tehty. Mutta ei tämä nyt kovin lupaavalta taas näytä. Mitä ihmettä pitäisi keksiä, että tästä noustaan?

 

Lopuksi vielä erikoinen yksityiskohta lääkärikäynnistäni. Lääkärini oli ymmärtänyt väärin vastaukseni kysymykseen miten kodinhoito ja arkiset asiat minulla sujuvat, nyt kun olen uupunut. Kerroin, että töiden jälkeen en juuri jaksa mitään, lepäilen vain enimmäkseen. Jostain syystä tekstissä luki, että olen kertonut, etten meinaa jaksaa huolehtia esim. henkilökohtaisesta hygieniastani ja miehenikin joutuu muistuttamaan minua muun muassa suihkussa käymisen tärkeydestä. Ok. Näin ei ole vielä ollut, mutta ehkä tämä oli jokin enne?

 

Tämähän ei ole vitsin asia ollenkaan ja voin kai olla onnekas, että jaksan käydä päivittäin suihkussa ja kulutan kosmetiikkaa samoin kuin terveenä. Sairausloman aikana aiemmin tai nykyään vapaapäivänä en tokikaan kuluta tunteja meikkaamassa mutta kulisseja varten ennen töihin menoa olen kyllä peilin edessä kuten ennen vanhaan.

Suihkussa käymisestä emme ole keskustelleet mieheni kanssa, emmekä ihmeemmin edes kodin puhtaanapidosta. Otamme sen suhteen rennommin. Meillä on perussiistiä, ei kumpikaan siihen sen enempää voimavaroja laita, mutta ei kuitenkaan ole likaistakaan. Lasten levittämiä tavaroita keräilen ohi kulkiessani kuten ennenkin, mutta monen tunnin siivoussessiot ovat harvemmassa. Täysin räjähtämään kotia ei voi päästää, perussiistimisellä mennään. Joku yksittäinen siivousprojekti saa nyt suosiolla odottaa. Silti mietin, onko kielimuuri vai mikä syynä tuohon lääkärin kirjoitukseen? Olisiko vaan rutiinilla vetäissyt tekstin? Tai onko tuo minulla hänen kokemuksensa mukaan vielä edessä? Sitä odotellessa sitten vaan.