Mieli liitää

Joskus hassu mieli suunnittelee, että kun on jotain todella tärkeää tekemistä tulossa, voisi lääkkeen jättää aivan hyvin ottamatta, jotta luovuus kukkisi ja ajatus suorastaan rientäisi eteenpäin. Sosiaalisuus kasvaa, juttua riittää ja ajatukset ovat innovatiivisia ja fiksuja. Välillä lääke vähän kuin unohtuu, koska on niin kiire joka suuntaan. En mielestäni tee sitä tahalleni, mutta kuitenkin tiedän silti mitä teen. Aina ei lääkettä tarvitse edes unohtaa, että mieli liitää. Mikähän senkin saisi aloilleen. Ainiin. Kärsivällisyyttä!

Viime aikoina on vuoristorata kiitänyt joka suuntaan, ja peruspohjavire on kadoksissa. Jokuhan voi tuohon ajatella, että ei tuo nyt mikään paha ole, jokaisella vaihtelee mieliala.

Jokin aika sitten jouduin mukaan keskusteluun, mikä on bipolaaria ja mikä on normaalia. Koska ”kaikkihan me ollaan vähän sekopäitä” ja kaikilla on hyvät ja huonot päivänsä ja kaikilla on välillä vaikeaa ja välillä ei, kaikilla on joskus alavire ja joskus iloinen mieli, kaikilla on välillä väsymystä ja välillä on pirteä olo….. huokaus.

Mietin siinä, että onpa hienoa raahata mukana sairautta, joka on joko salattava koska sekopään leima läntätään otsaan tai vaihtoehtoisesti vähätellään, miksi masennus on joku kansansairaus, koska ”sähän näytätä ihan normaalilta”.

Sitten kun tästä joku uskaltaa puhua, niin joko tekee liian ison numeron ja ongelma on hänen omassa asenteessa tai sitten kiitellään rohkeudesta. Eikä kukaan tietenkään omien sanojensa mukaan ajattele mitään vinoa mielipotilaista, mutta toisaalta sairastuneen ei pitäisi liioitella toisten reaktioita. Olla niin oman navan ympärillä. Niin, eli miten sitten sairastuneena mennään? Kun joku hyvä malli on olemassa, ostan sen.

Seuraan niitä, jotka uskaltavat julkisesti olla psykiatrisesti sairaita. Koska sairaus on edelleen vain yksi osa ihmisestä. Sitten kun löytyy takuut, että voin edelleen tulla kohdatuksi työelämässä itsenäni ja ammattilaisena, vaikka minulla on tämä, voin ehkä jollekin kertoa. Kulissit on painavat ja ne myös huojuvat. Tekisi mieli nakata ne jätelavalle, mutta eihän niitä voi.

Keneltä ottaisin mallia tässä? Ne jotka ovat puhuneet tai kirjoittaneet omalla naamallaan ja nimellään, onko avautuminen ja ulostulo jotenkin helpottanut heidän elämäänsä? En ainakaan ole kuullut. Kirjoittaminen tai puhuminen tietenkin auttaa noin terapiamielessä mutta ei siitä kenenkään uralle mitään erityisen hyvää ole seurannut. Joten miksi moinen vaiva.

Vai tietääkö joku jonkun tyypin, josta voisi ottaa tässä asiassa esimerkkiä?

pexels-photo-1452170.jpg

Esimerkistä ja suosituksista tuli mieleeni. Jokin aika sitten olin tärkeässä tilaisuudessa, jossa keskusteltiin yritysmaailman lainalaisuuksista ja työntekijöiden vastuusta ja velvollisuuksista työnantajalle. Yritysmaailman edustajat muistuttivat, mitä varten ihmiset on palkattu ja mikä on yrityksen menestyksestä työnantajan ansiota ja mikä työntekijän. Työntekijöiltä odotetaan, että he tekevät sitä, mitä heidät on palkattu tekemään, mutta lisäksi odotetaan hyviä tuloksia. Rekrytoinnissa korostetaan ominaisuuksia joissa piirtyy ihanneihminen.

Mietin samaan aikaan mielessäni, millaisen kuvauksen minusta laatisi psykiatrini, joku heistä tapaamistani? Olisiko se rehellinen ja totuudenmukainen kuvaus minusta kaikkineni vai olisiko se sairaskertomus jossa eksyksissä seikkaileva ihminen potisi samaan aikaan ahdistusta kun matkustaisi lentävällä matolla ja potisi maailmantuskaa?

Niinpä. Ei tämä sairaus mikään meriitti ole. Jääköön salaisuudeksi.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *