On sairauksia ja on sairauksia

Lääkäri katsoo kiireisenä, hieman kärsimättömän oloisena koneensa äärestä kääntyneenä ja odottaa vastausta. ”En muista varmaksi”, vastaan, kuten useimmiten muutoinkin. Kysymyksiä satelee nopeaan tahtiin. En pysty vastaamaan odotetulla tavalla. Lääkäri luovuttaa ja katsoo työpariaan hoitajaa. Siirretään tämä jatkoselvityksiin. Case closed.

Kolme kuukautta on pitkä aika. Se on neljännes vuodesta. Sen ajan vähintäänkin olemme nyt kokeilleet erilaisia lääkeyhdistelmiä kiireisen lääkärin kanssa. Diagnoosikin on jo saatu papereihin ja jatkoista on sovittu. Kiireinen lääkäri on pian osaltani tehnyt tehtävänsä, ja siirryn järjestelmässä seuraavaan yksikköön. Mielialapoliklinikalle.

Mutta kuusi vuotta on vielä paljon pidempi aika. Sen ajan on väärä diagnoosi lukenut papereissani ja väärän lääkemääräyksen kanssa apteekeista on mukaani lähtenyt lukemattomia ja lukemattomia purkillisia väärää lääkettä. Kiltisti olen ohjeita noudattanut. Entä jos ei enää tiedä paremmasta? Mitä edes on normaali elämä? Muilla näyttää menevän hyvin, mutta niilläkin varmasti kodin seinien sisällä on helvetti irti. Ja sitä paitsi, ehkä tämän kuuluu olla tällaista? Mistäs sitä voi enää vuosien jälkeen tietää. Jos kasvaa nuoresta aikuisesta aikuiseksi lääkkeen kanssa, mikä on oma identiteetti?

Kolme kuukautta on lyhyt aika, minulle sanotaan uudesta hoitopaikastani. Näissä menee aikaa. Kärsivällisyyttä. Olet nyt oikeassa paikassa. Klassisesti, niin lähellä mutta niin kaukana.

Tervetuloa mukaan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on osa minua. Minä en ole yhtä kuin sairauteni. Se ei näy minusta päällepäin. Olen kai onnekas, että pystyn pitämään kulissini vankasti pystyssä. Sen hintana on tiukasti varjeltu yksityisyys. Yksinäisyys. Eristäytyminen. Mutta ainakaan se ei näy minusta päällepäin. Se on tärkeintä.