Voiko hetkeen tarttua liikaa?

Yksi asiakas sanoi minulle kerran: ”Sun haaveet eivät koskaan toteudu. Tiedätkö miksi?” No, koska sä et edes osaa haaveilla.”

Juuri sillä hetkellä minua huvitti ajatus siitä, etten muka haaveilisi. Jälkeenpäin olen alkanut miettiä asiaa tarkemmin. Haaveilenko minä?

Ehkä minuun on tarttunut liikaa ajatukset ”Tartu hetkeen!” ”Elä, älä unelmoi!” ”Elä jokaista päivää kuin se olisi viimeinen!” ja niin edelleen. Ei silloin ole aikaa haaveilla.

Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että haluan olla suurimman osan elämästäni onnellinen. Tästä syystä iloitsen pienistä asioista. Tänäänkin hymyilin töistä kävellessäni monta kertaa. Talvenkynnys on kaunis.

Ongelma on siinä, että  jos ei koskaan haaveile tai ole tyytymätön, ei koskaan halua muuttaa mitään. Ajoittain tunnen syyllisyyttä siitä, miksi tyydyn tähän, mitä minulla on. Miksi en pyri parempaan? Välillä tunnen syyllisyyttä myös siitä, miksi tyydyn maailmaan tälläisenä kuin se on. Miksi en lähde huutamaan toreille, että maailmassa on virheitä – paljon?

Minä olen pieni ihminen, joka käpertyy omaan maailmaansa iloitsemaan pienistä asioista. Kasvattaisivatko haaveet minut suuremmaksi? Antaisivatko haaveet minulle voimaa muuttaa elämääni ja maailmaani? Tulisiko minusta haaveiden myötä se V for vendettan idealisti, jota niin paljon rakastan?