Helsinki on kaunis

Kaukana ovat ne ajat, kun vihasin Helsinkiä. Silloin en nähnyt koko kaupungissa mitään hyvää. Se oli kaaoottinen, liian iso ja meluisa. Kyse oli siitä, mistä vihassa yleensäkin on kyse, en tuntenut Helsinkiä.

Nyt, kun vietin siellä vajaan vuorokauden, ymmärsin kaipaavani sitä. Viime aikoina en ole siellä vieraillut, kun ei ole ollut muka mitään syytä. Kyllähän siellä asuu useita ystäviä. Kutsuisivat minut kylään. Tai pakottaisivat.

Tänään olin ihastuttavan Neiti E:n kanssa aamiaisella Tintin Tangossa. Neiti E sanoi töihin lähtiessään: ”Yritetään nähdä ja plääplää.. Nähdään, kun nähdään!” Niinpä. Kaksi naista, jotka pysyvät ainaisessa liikkeessä. Kyllä me näemme, kun näemme. Useimmiten näkeminen vaatii reissun toiseen maahan.

Samanlainen taitaa olla suhteeni Helsinkiin. Kyllä minä sinne menen, kun menen. Meillä on aina hauskaa, kun kohtaamme. Näkemisemme vaatii usein jonkun artistin samaan kaupunkiin.

Helsinki on täynnä paikkoja, joissa on mukava vierailla. Tavastia on ehdottomasti keikkapaikkojen kuningas, ja kyllä siellä eilenkin sai hien pintaan. Tänään aamupäivällä istuin Mbarissa ja yritin kirjoittaa keikkatunnelman sanoiksi. Mbar, appelsiinimehu ja lievä ihmishälinä toimivat inspiroivana ympäristönä hyvin.

Lounasaikaan tapasin serkkuni, söin opiskelijalounaan hänen kanssaan, saatoin hänet bussiin ja päädyin Kampissa olevaan salonkiin, jossa eräs nainen yritti saada minut ostamaan hiustenpidennykset. En ostanut pidennyksiä, vaikka ne saivatkin minut miettimään, pitäisikö taas kasvattaa pitkät hiukset.

Kohtaamiseni Helsingin kanssa oli kaunis. Minun jäi vähän ikävä. …tai sitten olen vain yhä sekaisin eilisestä aivan ihanasta keikasta.