Linnan Juhlista yksin kotiin

Pari viime viikkoa on ollut täynnä henkistä ja fyysistä kuormitusta. Vieläkään se ei ole täysin ohi, joten valitsin yökerhon sijaan kodin, teemukin ja unen.

Turun Linnassa järjestettiin tällä viikolla juhlat. Ensimmäistä kertaa minulla oli kuvauslupa ja järjestelmäkamera festareilla. Tunsin oloni enemmän kiusaantuneeksi kuin innostuneeksi siitä. Vasta, kun nostin kameran ja aloin kuvata, kaikki sujui luonnostaan.

En ole koskaan pitänyt itseäni valokuvaajana – enkä minä sellainen olekaan. Valokuvaamisessa tosin on se hyvä puoli, että yleensä se on kolmen biisin jälkeen ohi ja lopun keikan ajan voi keskittyä kuuntelemiseen. Kirjoittajana pitää muistaa myös keikkojen aikana tehdä muistiinpanoja.

Kuvaamisesta ja muistiinpanojen kirjoittamisesta huolimatta näin kolmena iltana hienoja keikkoja. Musiikki ja keikat ovat parhaita! Keikoilla syntyy tilanteita, jossa vieruskaverille voi kuiskata: ”Jos mä joskus menisin naimisiin, tämä biisi soisi mun häissä.” ”Joo.” tai vähemmän romanttisesti: ”Sanoks se, et tää laulu kertoo perseestä?” ”Eiku kesästä, mutta sama asia!”

Keikoilla tunteet ovat sekä yhteisiä että yksityisiä. On jännä, miten jonkun henkilökohtaisen tunteen jakaminen vaikuttaa niin vahvasti. Tänään olin ilman seuralaista katselemassa Lauri Tähkää. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin herran hänen soolouralleen siirtymisen jälkeen. Oli se yhä mun Laurini. Se sama, jonka näin vuosia, vuosia sitten Kaarihovin lavalla ja rakastuin. Tunteeni oli yksityinen – ja yhteinen satojen muiden ihmisten kanssa.