Aktiiviloma Himoksella
Viime torstaina Jenni kysyi töissä: ”ketkäs mun työkavereista mahtavat lasketella?” Minä nostin molemmat kädet ilmaan ja hihkaisin: ”minä, minä, minä!!!” ”No tuutkos lauantaina Himokselle?” ”No tuun! Missä voin ilmoittautua?” Ja näin päädyin lauantaina heräämään 5.05. Bussi lähti Turusta klo 7. Pelkäsimme matkan aikana, ettei aurinkoa näkyisi koko päivänä, mutta niin vain oli aurinko odottamasta meitä, kun pääsimme perille.
Kun kerroin meneväni lumilautailemaan, moni kysyi minulta: ”Ai ootko sä lautaillut joskus ennenkin?” Olin aika hämmentynyt. Onko lumilautailevasta menneisyydestäni tullut salaisuus? Olen viettänyt aikaa lumilaudan päällä yläaste- ja lukioikäisenä todella paljon. Kaikki lumiset illat vietimme kavereiden kanssa rinteessa laskien, juoruten ja karkkia syöden. Kuvassa olevat vaatteet on ostettu silloin joskus yläasteella. Teeman mukainen pukeutuminen urheilemisessani näyttää jatkuvan myös kesäkauden ulkopuolella.
Oikeastaan se on todella kiva, että meillä on älypuhelimet. Kuvia voi ottaa paikoissa, joissa niitä ei ole aiemmin tullut ottaneeksi. Kuvat tietenkin otetaan ennen kuin on ensimmäistäkään laskua ehtinyt laskea. Tärkeimmät asiat ensin, eikö?
Se on harmi, että nykyään lautailen todella harvoin. Edellisestä kerrasta taisi olla kolme vuotta. Siinä jotenkin joutuu aina uudelleen opettelemaan, miten lauta oikeastaan kulkee. Päivän loppuun mennessä löytää rentouden ja uskalluksen, mutta on jo niin väsynyt, ettei enää jaksa. Pitäisi ehdottomasti käydä useammin kuin kerran talvessa rinteessä.
Jenni poseeraa satumaiseman edessä. Sen lisäksi, että lumilautailu on hauskaa, pääsee lautamatkalla nauttimaan kauniista maisemista. Vaikka Turku on toki luminen ja kaunis (tai siis oli, nythän se on vetinen ja musta, yök!), ei sitä samalla tavalla kiinnitä huomiota lumisiin puihin ja talven kauneuteen kuin rinteen huipulla.
Kintaat käteen ja menoks! Lumilautatyyliin sopii erityisen hyvin pipon alla olevat saparot.
”No nyt, kun meillä on tää tuolihissi, niin tässä voikin ottaa kuvia”, sanoi Jenni. Mitäs tuosta älyttömän kauniista maisemasta, kun voi sitä puhelintakin tuijottaa?
”On tää laskeminen kivaa, mutta koko ajan pitää itkeä.” En ole koskaan oikein oppinut käyttämään suojalaseja, vaikka niistä varmasti olisi hyötyä. Ei tarvitsisi olla koko päivää Cry Babyna.
Iltainen rinne on aina ollut mielestäni kaunis. Muistan, miten silloin nuorena halusin jäädä viimeisiksikin hetkiksi rinteeseen, vaikka kaikki muut olivat melkein jo lähteneet. Jokin niissä valaistuissa rinteissä kiehtoi. Rinteet olivat muutenkin tärkeä kohtauspaikka. Yhtenä talvena meillä oli kilpailu siitä, että kuka pääsisi pussaamaan hississä. Minä en voittanut sitä kilpailua. En ole tainnut vielä tähänkään päivään mennessä koskaan pussata hississä. Ei ole tarttunut ketään söpöä snoukkapoikaa mukaani. Harmi.