Minä ja laulutaito

Kuten on käynyt selväksi, musiikki on minulle tärkeä osa elämää. Se koskettaa niin monella eri tavalla.

Karehdin suunnattomasti ihmisiä, jotka ovat musikaalisia. Eniten karehdin laulutaitoa, koska haluaisin niin kovasti osata itse laulaa. Olisi ihanaa, jos voisi laulaen tulkita omia tunteitaan toisten luomien kauniiden lyriikoiden avulla.

Laulanhan minä toki, vaikka en osaakaan. Laitan stereot soimaan ja laulan mukana. Laulan joskus myös ilman stereoita. En kuitenkaan kuvittele voivani tallustella Idolssiin ja päästä jatkoon.

Tarinani laulamisen suhteen on tarina murtumisesta ja pelkojen voittamisesta.

6-vuotiaana minä ihailin Arja Korisevaa ja katselin Tenavatähteä. Halusin mennä kilpailuun laulamaan Korisevan Hienohelma-biisin. En koskaan kuitenkaan mennyt. Opettelin useita lauluja ulkoa, tanssin ja lauloin innoissani kotonamme.

10-vuotiaana meillä oli koulussa laulukoe. Opettaja antoi arvosanaksi seitsemän. Olin murtunut. En siis osannutkaan laulaa. Siihen kaatui haaveeni laulamisesta missään julkisesti.

n. 18-vuotiaana menin musiikkiteatterikurssille. Siellä täytyi ensimmäisenä päivänä esittää jokin teksti ja laulaa jokin laulu muiden kurssilaisten edessä. Tekstiksi valitsin vaatimattomasti Shakespearea ja lauluksi perinteisesti Levottoman Tuhkimon. Olin harjoitellut laulua karaokevideon ääressä useita kertoja. Tilaisuudessa laulu piti kuitenkin tulkita pianosäestyksellä. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun ymmärsin, etten tajua ollenkaan, missä kohtaa minun pitää alkaa laulaa. Pianosäestys oli jotain täysin erilaista kuin, mihin olin karaokevideossa opetellut. Kesken esityksen kurssin laulunopettaja tuli auttamaan minua. Se oli yksi elämäni hirveimmistä kokemuksista, mutta sen jälkeen olin vahvempi. Olin kuitenkin esiintynyt yleisön edessä. Olin voittanut pelkoni.

25-vuotiaana menin improvisaatiokurssille. Siellä opetettiin itsensä nolaamisen jaloa taitoa. Pitää uskaltaa ylittää esteitä. Tämä johti siihen, että uskaltauduin laulamaan karaokea – kavereiden kanssa. Pari kertaa olen laulanut myös yksin. Se on vaatinut suuria ponnistuksia ja rohkaisujuomia, mutta olen sen kuitenkin tehnyt. Asia, jota en olisi esimerkiksi 18-vuotiaana koskaan uskonut tekeväni. Karaokessa on kuitenkin tärkeintä se, että on hauskaa – ei niinkään se laulutaito.

Nyt 26-vuotiaana meillä oli improvisaatiokurssin loppuesitys. Esitimme musiikki-improvisaatiota ja minä lauloin yleisön edessä yhden säkeistön ihan yksin. Improvisoin sanat ja lauloin. Voin siis ylpeästi todeta kohdanneeni yhden elämäni suurimmista peikoista ja voittaneeni sen. Minä uskalsin ja minä olin hyvä.

Minulla ei taatusti vieläkään ole suuria musikaalisia kykyjä, mutta ainakin minä uskallan. Laulussakin voi kehittyä, sillä se ei ole mikään sisäinen taito, joka joko on tai ei ole. Haluan kehittyä.

En halua edelleenkään Idolssiin tai esiintymään yleisön eteen. Sen sijaan haluan osata tulkita esimerkiksi nämä kaksi ihanaa biisiä:

http://www.youtube.com/watch?v=EYWzOIWicsc

http://www.youtube.com/watch?v=x5c1df-esx8