Improvisaatioteatterin ihanuus

Jos lyhyesti kertoisin siitä, miksi leijailin perjantaina pilvissä.

Turussa oli torstaina Taiteiden yö. Ylioppilasteatteri esitti neljästi improvisaatiota illan aikana. Käytännössä se meni niin, että 45 min. improa, vartin tauko, 45 min. improa, tunnin tauko, 45 min. improa, vartin tauko ja n. tunti improa! Voisi kuvitella, että tuollaisen vedon jälkeen on väsy, mutta ei. Olin täynnä positiivista energiaa!

Puolessa välissä eräs improkaverini totesi: ”Seuraavan settiin mennään sitten vielä enemmän täysillä kuin aiempiin!” Siinä vaiheessa jokin ääni sisälläni totesi, että nyt otetaan kaikki jarrut pois päältä. Improvisaation on tarkoitus olla heittäytymistä riskeihin. Ei saa pelätä. Lopputuloksena menin vapaaehtoisesti mukaan lauluimproon. Kaverini yleisössä olivat katsoneet toisiaan hämmästyneenä. Minä en hämmästynyt. Minä halusin ottaa itsestäni irti kaiken.

Rakastin niin paljon sitä iltaa. Improvisaation yksi parhaista puolista on se, että voi olla yhtäaikaa ylpeä sekä itsestään että kavereistaan. Yleisössä olleet kaverini antoivat pelkästään positiivista palautetta. Oli tosi ihanaa kuulla, että olin onnistunut. Aiemmin olen ollut hieman epävarma siitä, että osaanko olla lavalla edukseni. Viestien jälkeen voin todeta tehneeni ainakin jotain oikein.

Nyt ei malttaisi odottaa seuraava improvisaatiokertaa. Teatterimaailma on aina tehnyt minut onnelliseksi. Kun näin lapsena Ronja Ryövärintyttären, tein siitä oman käsikirjoituksen, ja näyttelin Ronjaa. Naapurinpoika näytteli kaikki muut roolit. Monilahjakkuus. Aina nykyäänkin tunnen lavalla sen saman ilon tunteen kuin silloin, kun Ronjana huusin keväthuutoni. Naapurinpoika pyöritti minua ympäri.

Voi teatteri, olet niin kovin rakas.