Ajatuksia aikuistumisesta ja kuvia Tallinnasta

Halusin tässä kirjoituksessani pohtia sitä, miten oman elämän tärkeät asiat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana aika paljon. Mikäs sen parempi tapa kuin kaivaa esiin kuvia reilun vuoden takaiselta Tallinnan reissulta ja keksiä niihin asiayhteys? En ole juuri pystynyt kuvia aiemmin katselemaan, koska reissun jälkeen erosimme sen miehen kanssa, jonka kanssa reissulla olin. Kuvissa on iloa ja lämpöä. Ei niitä voinut katsella, kun tiesi, etteivät ne hetket tule enää takaisin.

Lauantaina olen taas menossa käymään Tallinnassa. Kyseessä on tällä kertaa matka, jonka aikana on mahdollista nauttia Tallinnassa korkeintaan brunssi, ja sen jälkeen suunta on takaisin Suomeen. Tällä reissulla tärkeämpää on viettää aikaa ystävien kanssa kuin nähdä kaupunkia. Olimme samalla porukalla kaksi vuotta sitten Tukholmassa päiväristeilyllä. Moni asia on muuttunut sen jälkeen, mutta ystävät ovat säilyneet.

Joskus saattaa vähän sataa, vaikka yksin tai kaksin – jopa sateenvarjon alla. En ole koskaan inhonnut sadetta. Sade on ihan mukavaa, jos on sopiva varustus. Sopivaksi varustukseksi riittää hätätapauksessa piilolinssit. Märät silmälasit ovat yksi ärsyttävimpiä asioita, joita voin kuvitella. Sitä en olisi kuitenkaan vielä vuosi sitten uskonut, että herään aamulla, nousen ja lähden suoraan lenkille. Juoksen iloisesti, vaikka sataa. Itseasissa en olisi uskonut tätä edes neljä kuukautta sitten. Ajattelin, että tanssi on ainoa urheilulaji, jota voin harrastaa.

Jotenkin sitä tanssiharjoitusten jättämää aukkoa piti kesällä kuitenkin alkaa paikata, ja nyt huomaan juoksevani monta kertaa viikossa. Minulla on treeniohjelma. Uskomatonta, mutta totta. Nyt jo mietin, että mitä ihmettä teen talvella, kun ei enää voi juosta. Eihän ne tanssitreenit pari kertaa viikossa mihinkään riitä. Toivon, että työpaikkani yläkertaan avataan jälleen kuntosali. Se olisi enemmän kuin kätevää.

Muistan, kun muutama vuosi sitten minulle soitettiin pankista ja kysyttiin, haluanko avata asp-tilin. Pidin ajatusta ihan naurettavana. Minäkö muka alkaisin säästää johonkin asuntoon? Halusin käyttää kaikki rahani matkustamiseen ja pidin asunnon ostamista täysin kaukaisena ajatuksena.

Viikko sitten avasin asp-tilin. Ajattelin, että ihan hyvin voin säästää asuntoa ja matkoja varten yhtäaikaa. Voihan olla, etten lopulta päätäkään ostaa asuntoa, mutta ainakin tilillä on hyvä korko. Sitäpaitsi asunnon omistaminen tuntuu varsin järkevältä ajatukselta. Miksi maksaisin jonkun toisen lainaa, kun voin maksaa omaani? Olen kyllä aina haaveillut kolmiosta merinäkymällä, mutta siihen ei taida ihan ensiasunnon ostajalla olla varaa. Sen lisäksi Turusta ainakin on järkevämpää ostaa asunto keskustasta. Asunnon ostoa täytyy kuitenkin odotella ainakin vielä kaksi vuotta, joten mitä tahansa saattaa tapahtua ennen sitä.

Työkaverini sanoi viime viikolla, että olen saanut hymyä ääneen ja kasvoille. En ihmettele sitä kommenttia. Olen ollut tuossa samassa työpaikassa vuosia, mutta tällä hetkellä viihdyn siellä paremmin kuin koskaan ennen. Uskon työhöni, ja työkaverini ovat aivan mahtavia. Näistä syistä oli helppo suostua siihen, että jatkan siellä kesäsijaisuuden päätyttyäkin kokopäiväisesti.

Toissaviikolla ihmettelin jonkun sisustusliikkeen ikkunassa olevaa design-koiraa. En ymmärtänyt, mikä tarkoitus sillä oli. Ystäväni totesi, että kai sen päälle voi mennä istumaan. Sanoin, että eihän siihen nyt perse mahdu. Ystäväni naurahti: ”Mikä ihmeen norsu sä oikein kuvittelet olevasi?” Myöhemmin vitsailin, että treeniohjelma tulee tarpeeseen, koska olen tämmönen norsu.

Olen viime aikoina huomannut, että itsetuntoni alkaa olla enemmän kohdillaan kuin vuosiin. Osaan nauraa itselleni rehellisemmin kuin ennen. Toisaalta myös uskallan vastata kritiikkiin kärkkäämmin kuin ennen. Lisäksi on alkanut hieman ärsyttää se, miten olen enemmän tai vähemmän pitänyt yllä roolia, jonka tarkoituksena on toisten ihmisten viihdyttäminen. Haluan olla hauskan seuran lisäksi myös fiksua seuraa. Olen saavuttanut itsearvostuksen järkevän tason.