Apua, olen antanut itselleni luvan olla kiireinen!

Luin tänään, miten A. Sinivaara kysyi ”Mitä oikeasti haluaisit tehdä?” Se tuntui jossain syvällä. Tajusin, että koko kevään ajan on jossain takaraivossa tykyttänyt ääni: ”Pitäisi tehdä sitä ja tätä..” Olen luonut kauheat paineet siitä, että kun koko kevään ajan teen asioita tehokkaasti, voin toukokuussa rentoutua. Siinä on aika monta kuukautta aikaa olla kiireinen ja stressaantunut.

Minulla on ollut enemmän finnejä tänä keväänä kuin koko elämäni aikana yhteensä. Nyt ymmärrän, että ne saattavat olla stressin oire. Viikko Berliinissä sai ihoni parantumaan. Siellä ei tarvinnut tehdä yhtään mitään velvollisuuksia.

Tässä on nyt reilut kaksi viikkoa aikaa toukokuuhun. Siinä ajassa pitäisi viedä gradu painoon, tehdä yliopistoelämän viimeinen tentti, pakata tavarat ja muuttaa. Sähköpostissani on 51 lukematonta viestiä muistuttamassa siitä, että olen hoitanut tanssiseuran tiedottajan velvollisuuteni koko kevään ajan melkoisen huonosti. Hävettää. En ole koskaan aiemmin tehnyt luottamustehtäviäni näin laiskasti.

Treenaamiseni on jäänyt melko vähille. Se pahentaa oloa, kun ei saa jatkuvasti liikunnan aiheuttamia endorfiinejä. Ihmiset toteavat, että olen laihtunut. Itse tuijotan vatsamakkaroitani huolestuneena ja mietin, että treenaaminen on pakko saada käyntiin taas sitten toukokuussa.

Olen myös huomannut, etten ole tavannut joitain ystäviäni moneen kuukauteen. En ole kysellyt kuulumisia tai pitänyt muutenkaan yhteyttä. Olen ollut kaikin puolin huono ystävä. Toukokuussa sekin muuttuu. Silloin minä pyydän ihmisiä kahville, viinille, teelle. Lupaan!

Kaiken tämän toukokuun odottamisen myötä tuntuu kuin kevääni olisi mennyt huomaamattani ohi. En oikeastaan edes muista, mitä olen tehnyt. Olen syyllistynyt siihen, mitä eräs opettajani pyysi välttämään. Olen antanut itselleni luvan olla kiireinen.