Juhannus, haluaisin pitää sinusta!

Juhannus, sinä keskikesän armas juhla, haluaisin niin pitää sinusta – mutta en pidä. Juhannus on yhtä vastenmielinen kuin mikä tahansa muukin pakollinen juhla. Pakko pitää hauskaa. Pakko olla hauskaa. Pakko olla silti ottamatta siitä hauskuudesta mitään paineita.

Tekisi mieli huutaa joka kerta, kun joku toteaa jonkun pakollisen juhlan aikoihin: ”Älä odota liikoja. Älä ota stressiä. Silloin ei tule pettymyksiä.”

Paskapuhetta! En minä odotakaan yhtään mitään. Enkä minä stressaakaan yhtään mitään. Otan jopa töitä jokaisen pakollisen juhlan aikaan, jotta juhlimisille jäisi mahdollisimman vähän aikaa. Ei voi väittää, että odottaisin, että minulla on hauskaa. Odotan vain, että ei olisi kamalaa.

Silti itku on kerta toisensa jälkeen tullut vieraakseni tai koputtanut ovelleni. Juhannus tuo muistoja pahimmista parisuhdekriiseistä, ikävästä ja juhannuksen jälkeisistä jätetyksi tulemisista. Siinä on ollut keskikesän kauneus ja taikuus kaukana.

Tulevan juhannusaaton vietän töissä. Siellä ei voi kaivoihin kurkkia tulevan sulhon toivossa, ja vaellus Halisten kuppikivellekin jää tänä vuonna tekemättä. Lauantaina lähden juhannustansseihin ja telttailemaan. Yritän kovasti nauttia, olla hyvää seuraa ja olla odottamatta mitään. Sisälläni elää kuitenkin pieni pelko.

Juhannus, minä pelkään sinua.