Tänään oli kesäsijaisuuteni viimeinen päivä.

Esimieheni antoi suklaata, halasi ja sanoi, että toivoisi, etten lähtisi pois. Sanoin tulevani takaisin – tuntityöläiseksi jo reilun viikon päästä. Ehdoksi totesin: ”Tulen kyllä takaisin reilun viikon päästä, ellen sitten löydä Wienistä elämäni miestä.”

Olisihan se täysin mahdollista. Löytäisin täydellisen baarin, jossa saisi täydellistä viiniä (tietenkin!). Joku pyytäisi minua tanssimaan swingiä. Punainen mekkoni hulmuaisi, rakastuisin tanssilattialla ja jäisin pysyvästi Wieniin.

Täysin mahdollista?

Todellisuus taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole ottaa mukaan kuin se punainen mekko. En ole edelleenkään uhrannut yhtään ajatusta pakkaamiselle. Eihän sitä viikon reissulla juuri mitään tarvitse! On minulla mahtunut reppuun kahden viikon tavaratkin helposti, ja nyt saan ottaa mukaani oikean matkalaukun.

Taidan siis silittää kissaa, juoda punkkua ja katsella Before Sunrisen.