Pitääkö miehen olla metsästäjä?

Eräs ystäväni valittaa aina sitä, kun miehen pitää olla se aktiivinen osapuoli ja tehdä aina aloite. En koskaan osaa suhtautua tuohon väitteeseen. Totean vain, että olen koko elämäni ajan ollut se, joka tekee aloitteen.

Olen elänyt elämää, jossa tytöt ovat tehneet aloitteita. Ala-asteen discoista lähtien tytöt hakivat poikia tanssimaan. Tähän oli selkeänä syynä se, että tytöt olivat enemmistö. Siitä lähtien olen itse hankkinut tanssiparini, baarisäätöni ja seurustelukumppanini.

Viime aikoina olen alkanut miettiä, onko maailmankuvani tämän suhteen täysin vinksallaan? Pitäisikö minun antaa miehen metsästää?

Ajatus ahdistaa. Enkö minä itse saakaan tehdä valintaa? Entä, jos kyllästyn odottamaan? Olen todella nopea kyllästymään. Tuntuu ihan siltä kuin minun pitäisi antaa jonkun toisen valita karkit karkkikaupassa. Mitä, jos sillä toisella on huono maku, enkä saakaan lempikarkkejani?

Olen kuitenkin huomannut, että kun olen päättäväisesti ollut se metsästäjä, olen myös päätynyt suhteisiin, jossa minä olen erittäin ihastunut ja toinen ei niinkään. Ehkä siinä metsästämisessä on jokin viehätys. Kun on saanut itse saalistaa, voi olla saaliistaan ylpeä ja pöyhistellä rintaansa.

Täytyy ehkä kokeilla toista taktiikkaa. Odottaa, että Prinssi Hurmaaja tulee ovesta sisään ja vie jalat altani. Luulen, että odotuksestani tulee pitkä.

—

Tiedän, että maailma ei ole näin mustavalkoinen – eikä varsinkaan näin heteronormatiivinen. Minä vain itse olen joskus. Luin eilen kaksi vuotta vanhasta nettipäiväkirjastani:

”Mun elämä on mustavalkoista. Joko olen kyyninen ja en usko rakkauteen, tai sitten olen hullun ihastunut/rakastunut ja valmis muuttamaan koko elämäni toisen takia. Enkä mä tiedä, haluanko mä muuttua. Mä olen tälläinen hassu, hölmö ja tunteellinen.”

Eniten pelottaa, että olenkin muuttunut.