Ajatuksia ujoudesta

Olen aina toivonut, että osaisin olla sosiaalisissa tilanteissa taitava, rohkea ja sanavalmis. Olen kokenut suurta häpeää silloin, kun en noita edellämainittuja piirteitä ole pystynyt itseeni liittämään. Varsinkin isommissa joukoissa ja vieraampien ihmisten parissa tapahtuvat sosiaaliset tilanteet ovat tuntuneet epämukavilta niin kauan kuin muistan. Neljävuotiaana judotreeneihin meneminen suorastaan pelotti valmentajien kohtaamisen vuoksi, lukioikäsenä vältin kirjastoon menemistä kirjastontätien takia ja opiskeluajan harjoittelussa oman näkemyksen kertominen työryhmän edessä tuntui lähes yhtä jännittävältä kuin laskuvarjohyppy Etelä-Afrikassa. Tällaisissa sosiaalisissa tilanteissa käytän paljon energiaa siihen, että löytäisin jostain syvältä sisältäni vastausta siihen, mitä minun kuuluisi milloinkin sanoa ja tehdä. Ainoat päässäni olevat ajatukset tuntuvat kuitenkin pyörivän sen ympärillä, miten tyhmältä mahdan nyt muiden silmissä vaikuttaa. Pitkään olen etsinyt tällä piirteelle sopivaa termiä. Kuitenkin päättäväisenä siitä, että ujoutta se ei ole. Jostain syystä ujous on ollut termi, jota en ole halunnut itseeni liittää. Nyt yhtenä päivänä kuitenkin havahduin ajatukseen, ettenhän oikeastaan edes tiedä, miten ujous edes virallisemmin määritellään.

Törmäsin puhelimeni kirjasovelluksessa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaan ”ujot ja introvertit” (julkaistu 2019). Vaikka kyseinen kirja veti huomioni puoleensa heti, välttelin jonkin aikaa kirjan avaamista. Sitten uteliaisuuteni vei lopulta taas voiton. Tajusin, että nyt olisi mahdollisuus selvittää, mitä se ujous oikeasti tarkoittaa. Ja onneksi niin tein. Seuraava kirjan alaotsikko nimittäin pysäytti: ”ujous on epätietoisuutta siitä mitä sanoa”. Tuntui, että vihdoinkin joku on tajunnut kokemani ongelman ytimen. Lohduttavaa kirjassa oli myös tarkennus siitä, ettei ujoudessa ole kyse kognitiivisesta heikentymästä tai mielipiteiden puuttumisesta. Tätä ajatusta tukee se, että ujous ilmenee usein vain vieraassa ympäristössä ja vieraiden ihmisten seurassa. Tutuille puhuessa sanat tulevat yleensä mieleen ja ulos hyvinkin vapaasti ja sujuvasti. Jos joku määrittelisi minut pelkästään sen perusteella millainen olen parhaiden kavereideni seurassa, en usko, että hän keksisi kutsua minua ujoksi.

Kirja antoi ajattelemisen aihetta myös siihen, miksi ujous nähdään niin negatiivisena asiana. Miksei ujoudesta useinkaan tule mieleen sen positiiviset puolet? Haastankin miettimään, kuinka monta positiivissävytteistä ujouteen liittyvää sanaa sinulle tulee mieleen. Keltikangas-Järvisen ”vastauksia” löydät postauksen aivan lopusta, mummolassa ottamani koiranputkikuvan alapuolelta.

Kaiken kaikkiaan ”Ujot ja introvertit” auttoi ymmärtämään itseäni paremmin ja katsomaan ujoutta uusista näkökulmista. Suosittelen kirjaan tutustumista lämpimästä, myös siksi, että kirjan mukaan noin joka neljännes länsimainen täyttää ujouden tuntomerkit. Joten, vaikket itse kokisi olevasi ujo, suurella todennäköisyydellä lähipiiristäsi löytyy useampikin, joka voidaan luokitella ujoksi. Itsekään en oikein edelleenkään halua määritellä itseäni ainakaan vahvasti ujouden kautta. Niin kuin en toisaalta halua määritellä itseäni liian vahvasti oikeastaan minkään termin kautta. Olen aiemmin koittanut tunkea itseäni erilaisiin laatikoihin sen verran tarmokkaasti, että olen todennut tällaisen toiminnan ennemminkin rajoittavana ja ahdistavana kuin hyödyllisenä.

Ujouteen liittyviä positiivisina pidettyjä piirteitä:

-rauhallisuus
-ujo ei  useinkaan vie tilaa, varasta tilannetta taikka kaikkien huomiota
-toisten kuunteleminen
-empaattisuus
-ujot lapset eivät yleensä ole aggressiivisia tai röyhkeitä opettajia kohtaan eivätkä kiusaa kavereitaan
-ujoksi luokiteltavien itsekontrolli kehittyy muita aiemmin, ja heille voikin antaa usein aiemmin vastuuta