Herkkä, erityinen vai erityisen herkkä?

Elämä on kuin koulu, joka opettaa ja antaa meille lähtökohdat tulevaisuuteen. Sen tuomat kokemukset ovat kuin läksyjä, joista jokainen meistä oppii toivottavasti jotain. Tämän koulun oppivelvollisuus on meille jokaiselle pakollinen. Joskus se antaa kiitettäviä, hyviä tai välttäviä arvosanoja ja toisinaan hylättyjä , sitä ei käy kieltäminen. Viimeisin arvosana on vaikuttanut olevan nykyhetken kurssieni keskiarvo, mutta uskon ne vielä tenttiväni lävitse kiitettävin arvosanoin, siitäkin huolimatta, etten meinaa edetä nykyisissä opinnoissani. Ehkä kaukaa haettu aloitus, mutta tämän olen joutunut hyväksymään ymmärtääkseni itseäni paremmin.

Ensimmäisen masennusdiagnoosini jälkeen olen oppinut valtavasti itsestäni, koska olen joutunut käsittelemään menneitä ja kohtaamaan todellisen minäni. Hallinta onkin sitten asia erikseen. Mikä se todellinen minä sitten on? Siihen on mahdotonta vastata yksiselitteisesti tai lyhyesti, mutta herkkyyteni on iso osa minuutta. Herkkyys on ollut osa minua jo lapsesta lähtien, eikä se ole tehnyt asioita aina helpoksi perheessäni. Reagoin voimakkaasti jo lapsena pieniinkin muuttuviin tilanteisiin, niin ettei edes mukavista asioista voitu kertoa ennakkoon. Kävin niin tunteella asiota eteenpäin, että esim. meidän perheen huvipuistopäivät tms. menivät migreenini hoitoon lopulta. Yökyläilyt tutuissakin paikoissa tekivät olostani tukalia, kun koti-ikäväni ja äidin kaipuu sai aikaan vain loduttomia itkuja ja jatkuvaa tarvetta soittaa kotiin äidille. Kokiessani epäreiluutta leikeissä, huonommuutta esim. peleissä tai kiukkua milloin mistäkin, sai suorastaan vereni kiehumaan, niin ettei se jäänyt keneltäkään näkemättä. Olin aina se leikki- ja pelikaveri, joka jätti kaiken kesken poistuen suuttuneena. Reagoin aina muuttuviin tilanteisiin, rauhattomaan ja meluisaan ympäristöön sekä uusiin ihmisiin voimakkaasti tai suurella varauksella. Tunsin oloni valtavan epämukavaksi ja rauhattomaksi. Asetin jo lapsena toiset ja toisten tarpeet omieni edelle, huolehdin ja murehdin paljon ennakkoon muiden asioita ja pidin tarkkaa järjestystä yllä kaikessa. Sellainen olen yhä ja edelleen monessakin suhteessa. Ikä on muokannut näitä ja tuonut niiden hyväksymiseen uutta näkökulmaa, mutta näissä on vielä paljon työstettävää.

Taas herne nenässä.

Se, että tuntee, aistii, reagoi ja kokee kaiken niin voimakkaasti, tuntuu joskus luonteenpiirteeltä josta haluaisi eroon. Se tuntuu luonteenpiirteeltä, jonka koen heikkoutena. Vasta viimeisen puolen vuoden aikana olen sitä oppinut jotenkin hyväksymään ja kokenut sen olevan vahvuuksiani. Se on herkkyyttä, osa minua ja sen kanssa on opittava elämään. Omaa herkkyyttä on vaikea sanoittaa, sitä miksi kokee asiat tietyllä tavalla ja niin yltiöpäisen voimakkaasti. Herkkyys on niin voimakkaita tunteita koko kehossa, että niitä on joskus erittäinkin haastavaa sietää jopa itse, saati sitten saada toinen niitä ymmärtämään. Muille se antaa toisinaan kuvan itsestäni, jossa tahallani tekisin asioista hankalia, vedän herneen nenään mitättömistäkin asioista, en välittäisi toisten tarpeista, mielipiteistä tai haluaisi päästä asioissa sopuun, olisin itsekäs ja välinpitämätön tai että olisin jatkuvasti kaikesta nipottava ihminen, jolle mikään ei koskaan kelpaa. Todellisuudessa se on kaikkea muuta, vaikka se ulospäin antaakin muuta ymmärtää.

Se mitä kaikkea se herkkyys sitten on ja millaisia tilanteita se arkeeni on tuonut, on laaja kirjo erilaisia asioita ja välikohtauksia. Ikävä on yksi suurimpia herkkyyksiäni. Ikävöin aina ja kaikkea. Se on tunne, jota on pettymyksen jälkeen ehkä haastavinta hallita tai sietää. Kun joudun olemaan pois kotoa, ikävöin kotiin ja edelleen se lapsuuden kaltainen ikävä iskee itkuna tai muutoin tukalana olona koko kehossa, vaikka yöpyisi tutussakin ympäristössä. Ikävän tunne on niin äärettömän voimakas ja hallitseva. Toista ihmistä ikävöidessä etenkin on mahdotonta helpottaa ikävää edes puhelimessa puhumalla, kun itkunsekaisesta keskustelusta ei tahdo saada selkoa. Ikävä on iteselleni sellainen tunne, joka valtaa mieleni jo ennen kuin siihen on vielä varsinaista aihetta, vaikka toinen olisi vielä läsnä, ennen eronhetkeä. Kotiutuessani taas ikävöin ihmisiä tai tilanteita, joista olen juuri palannut. Se on juuri sitä, mistä toiset luovat kuvan, ettei ”mikään kelpaa tai ole hyvä”! Todentotta, siltä se  saattaa vaikuttaa ja olla toisen vaikea ymmärtää, mutta ei se helppoa ole itsellenikään. Ikävä on ollut tällä viikolla suurin tunteeni, josta olen monet itkut ja pitkät keskustelut käynyt läpi. Se mikä tätä tunnetta on ylläpitänyt juuri nyt niin voimakkaasti, on kuluneen viikon tapahtumat ja siitä herännet muistot. Kahden kuukauden jälkeen kävin entisessä kodissani hakiessani koiraa hoitoon. Asuntoon mennessäni kaikki tuntui niin tutulta – paikalta jossa oli ollut yhteinen kotimme, mutta jotenkin se tuntui kuitenkin niin vieraalta. Haikeus menneisiin ja toisaalta todellisuus tähän hetkeen iski jo ulko-ovea avatessani. Kävelin yläkertaan hakemaan koiraa ja se olikin sitten siinä. En enää pystynyt hallitsemaan tunteitani, kun kohtasin koiran. Hän oli niin innoissaan jälleennäkemisestämme, kuten olin minäkin. Olin kaivannut häntä niin suunnattomasti. En tiennyt enää oliko itku vain liikuttumista ilosta nähdä toinen, ikävää vai surua erosta. Se ilta ja moni muu päivä sekä ilta menikin näitä tunteita pureskellen. Kaikki tuntui niin väärältä, epäreilulta ja haikealta. Kaikki oli tavallaan kuten ennenkin, muttei kuitenkaan enää niin. Elämme koiran kanssa arkea, mutta toinen ei palaa enää luoksemme töistään, vaan jonnekin toisaalle ja ehkä jotain toista odottaen. Pettymys, jota en siedä tai osaa vielä aikuisenakaan käsitellä, nousi myös vahvasti pintaan. Se sai aikaan tunnekuohun, jota on ollut lähes mahdotonta yrittää sietää, enkä siitä kovin onnistuneesti olekan selvinnyt. Se saa jälleen vereni kiehumaan, kuten lapsuudessani ja käyttäytymään tavalla, josta ei voi olla millään tavalla ylpeä. Uskon kuitenkin siihen, että vielä koittaa minullekin päivä, kun siedän ja hallitesen paremmin näitä tunteita, eikä entinen elämäni herätä vihaa, katkeruutta tai pahaa mieltä.

Herkkyyteni herättää toisinaan myös häpeää siitä, että liikuttuu aivan kyyneliin saakka kertoessaan jotain asiaa tai kuunnellessaan muiden asioita, häpeää siitä että alkaa itkemään tietyistä musiikkikappaleista, elokuvista tai lastensaduista; kuten esim.Bambi tai Dumbo. Näiltä osin onkin ollut myös haasteellinen viikko takana. Kuuntelin musiikkia eräänä iltana kotitöitä tehdessäni ja joltain soittolistaltani alkoi soimaan Mikko Harjun ”Ehjä”. Sen sanat saivat niin vuolaaseen itkuun, että oli pakko lopettaa kotityöt siihen ja lähteä koiran kanssa ulos. Kappaleen sanat vain osuivat niin tähän hetkeen ja tulevaisuuden suunnitelmiini. Samainen artisti julkaisi viikolla myös singlen; ”Anna mennä lennä”, jonka sanoituksessa en voinut myöskään itkuilta välttyä heti alkuun.

”On nähty monta kertaa miten paljon sanat satuttaa.
Liian monta kaunista unelmaa poljettuna maahan.
Ei kannata hyvää odottaa!
Joskus pitää vaan mennä ja ottaa
mikä tuntuu susta oikeelta.
Älä pelkää muiden puheita!”

Itselleni herkkyys on siis valtavan suuria tunteita, eikä niiden hallinnasta helppoa tee ainakaan se, että omat tunnetaidotkin sattuvat olemaan vielä lapsen kengissä, joita työstän terapiassa. Haastavaa on saada toisia ymmärtämään, että on asioita jotka toiselle saattaa olla helppoja ja itsestään selviä, mutta eivät aina kohtaa omien tuntemusteni kanssa. Kaipaan paljon omaa tilaa, rauhaa ja omissa oloissani oleskelua. Olen aina ollut sellainen, mutta kokenut siitä häpeää, huonommuutta tai erilaisuutta. Vasta terapian myötä olen oppinut sitäkin hyväksymään ja arvostamaan itseäni sellaisen kuin olen. Kummalliselta saatttaa tuntua toisesta myös tunne siitä, että kun suunnitelmat äkisti muuttuvat tai asiat eivät tapahdukkaan oletetulla tavalla, saavat ne sisäisen maailmani sekaisin. Myönnän, etten pidä yllätysvieraista ja tahdon suunnitella monia asioita ennakkoon. Tämä on saanut aikaiseksi tilanteita ja mielipiteitä siitä, että teen asioista liian vaikeita tai ettei kotiini olla tervetulleita ja itselleni tunteen, että olen toisten silmissä tarkoituksella haastava. Tähän olkoon jokaisella omat sallitut mielipiteensä, mutta toisaalta se on mielestäni jokseenkin epäkunnioittavaa olla hyväksymättä myös minun tuntemuksiani tai arvostella käytöstäni tietämättä syitä, jonka vuoksi haluan toimia tavallani. Sen enempää tai yksityiskohtiin syvemmin menemättä haluan kertoa, ettei lapsuudessani koti ollut aina täysin turvallinen ja rauhallinen paikka. En jaksa olla siitä katkera tai vihainen, syitä tai syyllisä etsiä, mutta olen halunnut aikuisena tehdä siitä paikan, jossa voin tuntea oloni turvalliseksi ja hallita sitä täysin, avata sen ovet silloin kun itsellä on siihen riittävät resurssit.

Kuin kuudes aisti.

Pidän enimmäkseen ja useimmiten herkkyyttäni heikkoutena, koen itseni jotenkin ”tunnevammaisena” ja hyvinkin erikoisena muiden silmissä. Olen todella joutunut opettelemaan sen olevan myös yksi suurimpia vahvuuksiani. Pohjimmiltani olen äärettömän kiltti ja hyväntahtoinen, vaikkei viimeaikaiset tapahtumat sitä olekaan tuoneet esiin. Näitä on myös käytetty valitettavan usein häikäilemättömästi hyväksi, joka on saanut oloni varautuneeksi ja luottamus ihmisten vilpittömyyteen on rikottu. Kuten jossain aiemmassa olen maininnut, en halua ihmisiä neuvoa, ohjeita antaa tai turhanpäiväisillä kliseillä kannustaa, vaan herkkyyttäni hyödyntäen kuunnella ja olla läsnä. Yrittää ymmärtää toista, vaikka mielipiteeni olisivatkin toiset. Herkkyys on kuin kuudes aisti, joka viimeiseen asti yrittää nähdä asioita myös toisen kannalta ne huomioon ottaen, aistii ja tuntee tilanteita jo ennalta, siitäkin huolimatta, että se aiheuttaa suuria tunteita ja niiden käsitteleminen on itselle haastavaa. Koen herkkyyden olevan kuitenkin määrätietoisuutta ja hyvää itsetuntemusta, josta joskus opin olemaan ylpeä, vaikka se toisinaan aiheuttaakin hallitsemattomia tunteenpurkauksia. Herkkyyttä, jonka koen kuudentena aistina, on mahdotonta pukea sanoiksi tai riittävän kattaviksi tunteiksi ja sille on vaikea saada hyväksyntää sekä ymmärrystä. Se on kuitenkin vahvuus, joka tekee minusta erityisen jollakin tavoin.

Arkeen paluuta.

Arkeen ja töihin paluu oli odotettua, vaikka tunnepuolella viikko onkin ollut raskas. Ikävää oli moneen suuntaan, hetkeen, tilanteeseen, paikkaan ja henkilöihin, mutta nämä on kohdattava. Mielekästä on ollut saada taas arkeen tietyt rutiinit, kivat työkaverit ja ulkoilun mielekkyyden palaaminen. Töihin palatessani odotti työpisteessäni huonekasvit, jotka saivat hymyn huulille, niiden huonosta kunnostaan huolimatta. Roskiinhan ne lopulta päätyivät, mutta se mikä niissä sai hymyn herkeämään, oli ajatus siitä kuinka ne muistuttivat tämänhetkistä elämäntilannettani ja tunteitani täysin olemuksellaan. Vaikka töihin ja arkeen oli mielekästä palata, oli töihin vielä vaikea tarttua. Tuntuu,että kaikki eron tuomat tuntemukset iskevät vasta nyt vasten kasvojani todenteolla. Tästä alkaa toipuminen. Se herättää tunteita vihasta rakkauteen, haikeudesta ikävään, katkeruudesta ja kateudesta kiitollisuuteen sekä onnesta suruun. Tulee hetkiä, kun haluaisi kääntää kelloja tai aikaa. Siihen, haluaisinko niitä siirtää eteen- vai taaksepäin, en ole osannut vastata, mutta tätä hetkeä en enää toivo pitkään ajan käyvän. Ajattelinkin tätä eroaikaa kotiin polkiessani. Erosta on aikaa nyt kolmisen kuukautta. Itse suren ja teen päivittäin valtavasti töitä toipuakseni siitä, käyden läpi tapahtumia monestakin näkökulmasta katsoen. Kolme kuukautta on tuntunut tuskastuttavan pitkältä ja hitaasti kuluneelta ajalta, mutta kun sen tuplaa, se on puoli vuotta. Puoli vuotta kuulostaa mielessäni jo aikamääreenä ajalta, joka on melko pitkä aika. Halusin tuossa hetkessä uskoa, että kun erosta on kulunut se puoli vuotta, on oloni jo varmasti helpompi. Tähän haluan uskoa edelleen ja sitä kaikkea toipumista kohti tähdätä. Päästä siihen tilanteeseen itseni kanssa, kun menneet eivät enää satuta, katkeruus tai kateus ei mieltä paina, kun toisen elämästä tulee itselle yhdentekevää ja voin olla onnellinen. Näitä ajatuksia läpi käydessäni ja päästessäni kotiin, luin somesta päivityksen, jossa haasteita kokenut kohtalotoverini kertoi, kuinka juurikin puoli vuotta sitten hänen elämänsä koki suuria vastoinkäymisiä. Nyt nämä vastoinkäymiset ovat hänen osaltaan puolen vuoden takaista historiaa ja elämä näyttää erittäinkin paljon valoisammalta. Se toi myös itselle toivoa siihen hetkeen ja vahvan luottamuksen siihen, että vielä oma onneni kääntyy.

Arkeen paluu on ollut suuria tunteenpurkauksia, mutta myös hyvää mieltä ja itsensä hyväksyntää sellaisena kuin on.Omaan huonoon oloon, pahaan mieleen, suruun ja ikävään valtavaa lohtua on tuonut hoitokoira, jonka kanssa olemme tehneet pitkiä lenkkejä ja nauttineet yhdessäolosta jälleen. Siihen on mahtunut siis paljon ulkoilua ja halua pyrkiä eteenpäin omasta hyvinvoinnistani huolehtien. Malttamattomana odotan terapeuttini lomalta paluuta, jotta pääsen kesätauon jälkeen keventämään mieltäni.

Herkkyydellä

-Tiina-