Näin minusta tuli minä.

Vielä reilut viisi vuotta sitten olin jokseenkin arka heittäytymään elämän vietäväksi, ujo tutustuakseni uusiin ihmisiin ja hiljainen ilmaistakseni mielipiteitäni. Olin jo useamman vuoden viettänyt elämääni sinkkuna, epätoivoonkin toisinaan vajoten ja rakkautta itselleni huonoin tavoin kalastellen. Menneisyyden haamut ja käsittelemättömät asiat löivät silmille jo ennen kuin täytin 30, joiden seurauksena aloin toipua ensimmäistä kertaa diagnosoidusta masennuksesta. Olin tiedostanut masennukseni jo pitkään, mutta vastustellut sen myöntämistä ”hullun” leimaa peläten ja sitä kautta lääkäriin hakeutumatta. Tästä alkoi toipuminen sairauslomalla, lääkkeillä ja psykiatrisensairaanhoitajan sekä huippuhyvän lääkärin avuin. Elämäni kirkastui hiljalleen ja uskaltauduin myöntämään sairauteni niin itselleni, kuin läheisimmilleni. Hiljalleen näitä ”hulluja” alkoi löytyä enemmänkin ympäriltäni, mitä avoimemmin tilanteestani uskalsin kertoa. Voimieni ja elämänhalujeni vahvistuessa, hankkiuduin eroon itselleni haitallisista ihmissuhteista ja tavoista toimia. Koin saaneeni uuden mahdollisuuden ja käyttää sen hyväkseni. Tein itselleni mielekkäitä asioita ja kokeilin asioita omien mukavuusalueideni ulkopuolella, välittämättä muiden mielipiteistä, joiden pohjalta olen suurimmat ratkaisuni aina tehnyt. Halusin elää omalla tavallani asioita kokien, myöhemmin niitä murehtimatta: ”Jos olisin tehnyt tahtomallani tavalla, mitähän olisi tapahtunut…?” -tyylisesti, kuten ennen tein ja monesti muiden neuvoja kuunnellen, tiettyihin ratkaisuihin päätyen. Vihdoin alkoi jonkinlainen nousukausi elämässäni.

 

Tällä nousukaudella tein jotain, mitä olin aina vannottanut etten koskaan tule tekemään! Olin aina sanonut, etten koskaan aio olla niin ”epätoivoinen” ja tutustua minkäänlaisiin deittisaitteihin, saati niihin liittyä. ”Vannomatta paras!”, näinhän sitä sanotaan…pian puhelimestani löytyi Tinder. En ehtinyt pitkiäkään aikoja kyseisellä deittisivustolla roikkua, kun tapasin ihanan miehen. Oi, se oli ihanaa aikaa, jota vieläkin muistelen usein, vaikka nykyhetkessä sydämeni onkin palasina. Mies oli kaikkea mitä halusin ja olin aivan sanoinkuvailemattoman onnellinen. En vielä tänäpäivänäkään pysty ymmärtämään, kuinka joku ihminen voi tuntua niin oikealta ja niin pian. Mies asui liki 200 kilometrin päässä silloisesta asuinpaikastani ja molempia mietitytti välimatka, mutta tapasimme pian. Siitä lähtien olimme yhdessä seuraavat kolme päivää ja viikonloput aina kun se oli mahdollista. Edelleen kaikki tuntui oikealta ja rohkenin muuttaa vain vajaan puolen vuoden tuntemisemme jälkeen miehen luo. Irtisanoin vuokra-asuntoni, työpäikkani ja muutin. Tein jotain, mitä en olisi voinut kuvitella koskaan tekeväni, mutta halusin heittäytyä elämän vietäväksi. Hänen kotinsa tuntui heti myös omalta, joka ei kohdallani ole niin itsestäänselvyyttä. Elin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin tunteella, mikä siinä hetkessä tuntui hyvältä, vailla huolta tulevista murheista. Irtisanoessani asuntoani tai töitäni, minulla ei ollut edes töitä tiedossa, mutta uskoin kaiken järjestyvän. Näin kävikin! Sain vakituisen työpaikan ja työsopimus oli allekirjoitettu ennen muuttopäivää. Olin jättänyt taakseni paljon pahaa ja mennyttä, josta halusin päästä eroon, mutta myös paljon äärettömän rakkaita ihmisiä. Ikävä oli sydäntäsärkevää ja on sitä yhä, mutta olen oppinut sitä käsittelemään toisin. Edessä oli elämä uudessa ympäristössä enkä tuntenut ketään. Tiesin joutuvani olemaan paljon yksin kotona kumppanini töiden vuoksi, mutta olin valmis kohtaamaan tämänkin haasteen, jotta voisimme olla yhdessä silti enemmän, kuin eri paikkakunnilla asuen.

 

Totuttelimme uuteen arkeemme yhdessä ja erikseen. Paljon vietin arkea uuteen yksin totutellen. Toisinaan se tuntui niin lohduttomalta, yksinäiseltä ja raskaalta, kun toinen oli pois ja omat läheiset oli kaukana, mutta kaikki oli sen arvoista. Toisen jälleennäkeminen ja yhteinen aika pitkien päivien ja viikkojen jälkeen palkittiin niin mieheni kanssa, kuin kotipaikkakunnalla vieraillessanikin. Sopeuduin uuteen elämääni, opin nauttimaan hetkistäni yksin kotona, omasta rauhasta ja kaikki oli nyt elämässäni kohdillaan. Vahvoja mielipiteitä ympärilläni herätti asiat siitä kuinka yksin olin ja kuinka sen kanssa elää, mutten niistä välittänyt tai jaksa vieläkään välittää. Olihan siinä hyvät ja huonot puolensa, mutta osasin myös nauttia ajasta kun toinen oli poissa ja siihen oli sopeuduttava, jos halusimme olla yhdessä. Rakkautemme syveni, siitäkin huolimatta, että yhteistä aikaa oli vähän. Opimme tuntemaan toisemme paremmin, nautimme valtavasti toistemme seurasta ja itse opin luottamaan toiseen niin, että uskallauduin avaamaan synkimpiäkin salaisuuksiani itsestäni. Vointini masennukseni osalta oli vaiheessa, jossa uskaltauduin luopumaan lääkityksestä ja teimme sopimuksen mieheni kanssa siitä, että yhdessä selviäisimme jatkossa sen mahdollisesti uusiutuessa. Lupauduin puhumaan asioistani ja voinnistani, mikä ei ole itselleni tyypillistä. Sopimus tuntui luotettavalta ja reilulta molempia ajatellen. Oppiessamme tuntemaan toisiamme paremmin ja elämämme asettuen; siten kun se näissä olosuhteissa asettua voi, päätimme alkaa toteuttaa unelmiamme yhdessä. Haaveilimme perheestä ja päätimme ryhtyä sitä perustamaan. Typerää! Siinä mielessä typerää, että näinhän sitä usein ajatellaan: 1) saavutetaan elämässä tietyt asiat (koulutus, ura, kumppani, häät, asunto tms.), 2)tehdään lapsi. Helppoa! Ei…! Se ei ole aina niin helppoa tai yksinkertaista, kuten ei meidänkään kohdallamme.

 

Halusimme yhdessä lasta ja alkuun elimme vain ajatuksessa, että ”Hän on tervetullut”, jos on tullakseen. Puolen vuoden toivomisen  jälkeen aloin itse käymään asiaa läpi, naiselle tyypilliseen tapaan; kaikki kauhuskenaariot miettien. Tiesimme, että tutkimuksiin voi hakeutua vasta vuoden kuluttua, ehkäisyn poisjättämisestä. Vuosi tuli täyteen ja hakeuduimme tutkimuksiin. Tutkimusten tuloksena oli ”ovulaatiohäiriö”, jota alettiin hoitaa hormonaalisesti. Tästä alkoi oma syväsukellukseni jälleen ja sitämyöden myös parisuhteemme joutui koetukselle. Kävimme hoidoissa säännöllisesti tuloksetta, yhtä keskenmenoa tai biokemiallistaraskautta lukuunottamatta. Lapsettomuus ajoi suhteemme kriisiin ja sairastuin jälleen masennukseen. Sain lapsettomuuspoliklinikalta lähetteen psykoterapiaan, ja myöhemmin vasta ymmärsin, etten ollut pystynyt osaltani täyttämään lupaustani sopimuksesta, jonka mieheni kanssa tein aiemmin. Lapsettomuushoidot ja lapsettomuus vei voimani niin, etten toisinaan halunnut enää edes jatkaa elämääni, koska koin itseni epäonnistujaksi, vialliseksi, hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi kenellekkään. En antanut kenenkään auttaa tai olla avuksi, halusin vaan pakoon tätä kaikkea pahaa. Suljin ympäriltäni pois kaiken ja rakensin itselleni muurin. Tästä alkoi jälleen toipuminen sairauslomalla, lääkityksellä ja lukuisilla eri käynneillä psykiatrisenpoliklinikan asiakkaana. Kuljin kuin sumussa yksin, vailla tarkoitusta, mutta etsien itselleni vihdoin apua, jota tarvitsin. Tutustuin ihanaan psykoterapeuttiin, jonka vastaanotolla olen liki vuoden säännöllisesti asioinut ja siitäkin huolimatta, että elämäni on nykyhetkellä sirpaleina haaveineen, haluan luottaa elämän kantavan.

 

Näihin ja moniin muihin asioihin tulen jatkossa kirjoituksissani palaamaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Kiva jos haluat pysyä matkassani.

 

Rakkaudella

-Tiina-