Materialismionnellisuus, esittäminen ja ”piirit”

Mikä saa ihmisen ostamaan 5000 euron laukun tai kellon? Tai vaikkapa järkyttävän hintaisen auton? Design? Laatu? Merkki? Kaikki edelliset?

Merkkivaatteet ja -asusteet viehättävät syystä. Design ja laatu, jos ne vaan kulkevat käsikädessä, ovat ihan hyviä syitä ostaa tiettyjä asioita, mutta ylikallis merkkituote on harvoin täysin hyvä ostos. Myytyäni kalleimmat arvotavarani huomasin, etten edes kaipaa merkkituotteitani isoine logoineen ja tunnistettavine materiaaleineen. Niillä tuntui olevan merkitystä vaan niille, jotka olivat vähintään yhtä tarkkoja ulkonäöstään, tai oikeastaan tiettyjen tavaroiden ylläpitämästä ”statuksesta”.

Miksi ostin vuodessa liki 8000 eurolla brändituotteita?

Pyörin porukassa, jossa harva oli niin vauras, että shoppailureissu Espalla onnistuisi tarkastamatta tilin katetta ensin. Silti piirin naiset esittelivät itsensä ensin ulkonäkönsä kautta. Paineet läpäistä ”päästä varpaisiin”-testi oli kova, vaikka en kilpaillutkaan suurimman osan kanssa. Emme olleet mitään telkkarin ileitä rouvapuolia supisemassa skumppabaarissa, vaan tuikitavallisia keskituloisia. Sairaanhoitajia, sosionomeja, kauppiaita ja konttorirottia. Meillä kaikilla oli kuitenkin shampanjaunelmat kuoharibudjetilla.

En usko, että kukaan ostaa merkkituotteita täysin ”näyttääkseen muille”. En tosin usko myöskään sitä, että kukaan ostaa merkkituotteita täysin itsensä vuoksi, ilman pienintäkään ajatusta merkkituotteen luomasta mielikuvasta. Tiedättehän, siitä mainosten luomasta mielikuvasta, jossa merkkituote on avain onnellisempaan, viehättävämpään ja jännittävämpään elämään.

Myönnän ihan rehellisesti, että janosin huomiota logoja vilisevillä vaatteillani ja asusteillani. Tuntui oudolla tavalla hyvältä laskea päivän asun hintalappu ja kantaa sitä ylpeänä skumppabaariin, jossa elin hetken mukaunelmaani. Kaikki muutkin tekivät niin. Se oli silloin ainoa tuntemani tapa päästä niihin piireihin, joilta janosin kaipaamaani arvostusta ja huomiota. Loppupeleissä mietin, että olikohan muulla kuin vaateillani merkitystä.

Jättäessämme epärealistisen elintasomme, jäivät myös ystävät. Voiko heitä nyt edes ystäviksi kutsua.

Tutustuessamme uusiin ihmisiin uuden työpaikkani kautta, tajusimme kuinka absurdia esittäminen on. Ketään eivät kiinnostaneet vaatteemme. Merkkituotteidemme hintaa suorastaan kammoksuttiin. Emme pelkästään tajunneet, että tuhlasimme kaikki rahamme ja kerrytimme velkaakin täysin naurettavista syistä, tämän lisäksi säästötilillemme ei ollut kertynyt rahaa moneen vuoteen. Olimme joutuneet ostamaan uuden pesukoneen osamaksulla, koska edellisen kuun ylimääräiset rahat käytettiin jo ensimmäisellä viikolla.

Ympärilläsi olevilla ihmisillä on suuri vaikutus mielipiteisiin ja tottumuksiin

Emme olisi koskaan tuhlanneet niin holtittomasti, jos olisimme tutustuneet ns. ”jalat maassa”-porukkaan aikaisemmin. Tiedän, on naurettavaa syyttää muita omasta tyhmyydestään, mutta kuunnelkaa minua hetki. Jos olisin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät laittaisi ollenkaan arvoa merkkituotteilleni, en luultavasti olisi ostanut suurinta osaa vaatteistani todistellakseni itseäni muille. Totta puhuen, en enää edes kaipaa suurinta osaa jäljellä olevista markkituotteistani, kun tavallisella valkoisella t-paidalla, farkuilla ja repulla pääsee juuri sinne, mihin olen matkalla.

Toinen näkökulma itseäsi ympöivistä ihmisistä kuuluu näin: jos suurin osa ympärillä olevistasi ihmisistä sijoittaisi mieluummin tuhat euroa, kuin käyttäisi sen materiaan, mitä itse tekisit? Kavereiden kulutustottumuksilla voi olla suuri vaikutus omiimmekin. Jos esimerkki on luokkaa ”tilin voi räjäyttää jo ekalla viikolla”, niin mitä luulet, houkuttelisiko se sinuakin?

Materialismionnellisuus vai materialismisurullisuus?

Käytän harvoin tätä sanaa, mutta minä todella vihaan koko ”materialismionnellisuus”-käsitettä. Materialismissa ei ole mitään hyvää, eikä tavaran tuoma onni kestä loputtomiin. Koko idea siitä, että onni lähtee tavaroista on vähintäänkin kyseenalainen. Puhun nyt ainoastaan omasta kokemuksestani, mutta tavaraa maanisesti haaliva ihminen ei ole täysin sinut itsensä ja elämänsä kanssa.

Elin aikoinaan materialismionnellisuuden kuplassa. Ulkoapäin näytin terveeltä, menestyvältä, onnelliselta ja elämäni kasassa pitävältä naiselta. Todellisuudessa olin hukassa. En viihtynyt sataprosenttisesti edes kotonani. Tunsin helpotusta vain kun näytin siltä, että olen okei. Ostin suruun, ostin iloon, ostin ahdistukseen ja ostin tylsyyteen. Nimenomaan tylsyyteen. En näin äkkiseltään muista yhtäkään ostoskertaa, jolloin olisin todella tarvinnut jotain, säästänyt siihen ja tuntenut ko. tavaran tuomaa iloa yli viikon päiviä. Ostaessani tunsin jotain, mitä luulin onneksi.

Jäljelle jäi lopulta kasa vaatteita, asusteita ja tarpeettomia esineitä, joilla ei ole minkäänlaista tunnearvoa. Käydessäni kotiamme läpi ensimmäistä kertaa, annoin ja myin pois kuusi isoa jätesäkillistä tavaraa. Seuraavan vuoden aikana ylimääräiset kolme. Omistan enää kolme laukkua, joiden yhteenlaskettu arvo on vajaa tuhannen euron luokkaa.

Työmatkoillani kuljetan evääni kirppiskånkenissa, koska ketään ei oikeasti kiinnosta. Ei sen puoleen, että minuakaan enää kiinnostaisi.

– Säästäjä