Helsingin Sanomien niukkuuskysely kolahti monesta eri syystä, mutta tunteista dominoivin oli häpeä. Häpeä omaa tilannettaan ja omia tunteitaan kohtaan. Jos on ajanut itse itsensä ahdinkoon, onko oikeutettu valittamaan kurjaa oloaan?

Niukkuuskyselyssä nostettiin aidosti köyhiä ihmisiä. Olen pohtinut tuota käsitettä usein; miten meidän köyhyytemme erosi aidosta pienituloisuudesta? Kävimme läpi samoja tunteita ja rahallinen tilanteemme oli sama, toisen köyhyysloukku oli vain itseaiheutettu. Teimme tyhmiä päätöksiä ja koimme niiden seuraukset. Suurin ero on varmaankin se, että pääsimme eroon velkakierteestä ja köyhyysloukusta niin halutessamme. Siksi tuntuukin hirveältä edes yrittää verrata omaa tilannettaan jatkuvaan niukkuuteen.

Keskituloinen köyhä

Olimme päältäpäin katsottuna se tavallinen keskituloinen, lapseton pariskunta, joka maksoi laskut ajallaan, saapui töihin pirteänä ja viihtyi kalliissa harrastuksissa, sekä ulkomaan pikavisiiteillä useasti vuodessa. On kivaa asuntoa, autoa ja näennäisesti unelmaelämä. Kyllähän sen sokeakin näki, ettei tuloillamme voinut elää sellaista elämää, mutta millään ei ollut sillä hetkellä suurempaa merkitystä kuin tuosta elämästä kiinnipitämisellä. Kukaan ei epäillyt tai ainakaan sanonut sitä ääneen. Näin jälkikäteen pohtiessa olen varma, että en ollut entisellä työpaikallani ainoa taloudellista tilannettani salaileva.

Kuun lopussa todellisuus iski päin näköä. Pahimpana vuotenamme en edes muista sellaista kuukautta, jolloin olisin huokaissut helpotuksesta ja ajatellut, että tässä kuussa rahat riittävät elämiseen. Luottokorttia käytettiin yleensä jo kuun puolessavälissä. Palkasta suurin osa meni lyhennyksiin; luottokortit, osamaksut, kulutusluotot. Kun emme saaneetkaan kaikkea maksettua ajallaan, saimme kallisarvoisen opetuksen luottobisneksestä. Sitten teimme yhden tymimmistä päätöksistä koskaan… Otimme lisää velkaa ja samalla unettomia öitä.

” Kulutuselämäntyyliin sokeutuu. Tiukkoina kuukausina ajattelee, että tämähän oli nyt vaan tällainen yllärikuukausi. Laskuja tuli vähän enemmän, seuraava kuu on varmasti parempi, silloin säästetään. Miten näitä asioita edes voisi tietää, jos rahoistaan ja laskuistaan ei ole minkäänlaisella kartalla? ”

Köyhä on usein yksinäinen

Köyhyydestä puhuttaessa esiin nousee usein yksinäisyys. On totta, että ihmissuhteita ylläpitääkseen ei tarvitse kuluttaa, mutta varsinkin nuoremman väestön keskuudessa yhteinen aika merkitsee usein sitä, että mennään johonkin. Kun niukkuttaan yrittää piilotella, on vaikeaa sanoa ettei pysty juuri sillä hetkellä lähtemään illanviettoon kaupungille. Sitä, jos jotakin, kyseenalaistetaan. Muistan elävästi hyvin monet kerrat ravintolassa kun kortti ilmoitti hylättyä ja kaivoin luottokortin esiin selittäen jotain siitä, että korttini on temppuillut tällä viikolla. Kyseenalaistin käytöstäni jokainen kerta, ymmärsin varmasti alitajuisesti, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta kun tiettyyn elintasoon tottuu, siitä on vaikeaa päästää irti.

Lähes kaikki ihmissuhteeni ovat pyörineet jollain tavalla kuluttamisen ympärillä. Sen jälkeen kun ystävyyttä vahvistettiin shoppailemalla, kahviloissa ja ravintoloissa, ulkomaanmatkoilla ja tarjotulla taksimatkalla kotiin yökerhosta, tuntui oudolta viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka mieluummin istuivat oman kahvipöydän äärellä juttelemassa maailman menosta.

Samalla kun päätin lopettavani kuluttamisen päästäkseni eroon velkakierteestä, menetin myös kaikki ystäväni. Osasin jo aavistaa, että näin voisi tapahtua, mutta se kolahti yllättävän kovaa. Olen kiitollinen, että meillä oli avopuolisoni kanssa edes toisemme. En tiedä, olisinko koskaan uskaltanut luopua kaikesta mikä tuntui silloin oikealta ilman toisen ihmisen tukea.

köyhyys periytyy ja hävettää

Olemme monesti pohtineet miksi jatkoimme velkakierteen vahvistamista niin pitkään. Päädyimme kahteen syyhyn; hävetti myöntää, millaiseen ahdinkoon on itsensä ajanut ja emme omanneet taloudellisia perustaitoja.

Tulemme molemmat melko köyhästä perheestä, jossa ei opetettu minkäälaisia taloudellisia taitoja. Muuttaessamme ensimmäiseen kotiimme ja saadessamme ensimmäiset palkkamme, emme ymmärtäneet mitään säästämisen päälle. Tiesimme tietenkin, että laskut on maksettava ajallaan, mutta lopusta rahasta on helppo hullaantua. Vuosia köyhässä perheessä eläneinä, jossa ei saanut tasan mitään haluamaansa, tuntui huumaavalta päästä toteuttamaan kaikki materialistiset unelmansa. Joten ostimme. Ja kun palkka ei enää riittänyt, otimme ensimmäisen osamaksumme, sitten toisen ja kolmannen. Niin kauan kun laskut sai maksettua, kuvittelimme tämän olevan ihan normaalia käytöstä. Emme yksinkertaisesti tienneet paremmasta.

Kun vihdoin tajusimme, millaiseen umpikujaan olimme päätyneet, häpeä valtasi meidät. Köyhyydestä uskaltaa puhua, kun se ei ole itseaiheutettua. Miten voisimme ikinä myöntää kellekään, että kusimme muroihimme ihan itetoisesti? Miksi keneltäkään muulta heruisi sympatiaa, kun sitä ei irtoa itseltämmekään. On brutaalia lukea pienituloisten aidosta ahdingosta ja avautumisesta, kun iso osa artikkelien kommenteista repii köyhän elämän täysin riekaleiksi ja opastaa kukkaron heruuteen omasta norsunluutornistaan. Joidenkin mielestä meidän varmasti sietäisi hävetä vielä enemmän, pyytää anteeksi yhteiskunnalta. Se onkin suurin syy, miksi en kehtaa puhua näistä asioista nimelläni.

Vaikka olemme päässeet eroon suurimmasta osasta veloistamme, saaneet jopa säästettyä ja opittua käyttämään rahaa fiksusti, en luultavasti koskaan uskaltaisi antaa kasvoja teksteilleni. Toivon kuitenkin rehellisyyteni auttavan samanlaisessa tilanteessa kamppailevia. Ette ole yksin. Velkakierteestä pääsee ulos.

– säästäjä