Ladataan...
Mi(i)nusta

Minä painiskelen ylipainon kanssa, se on totuus. Olen kirjoittanut aiheesta aika tyhjentävästi aiemman blogini postauksessa Tyytyväinen ei koskaan? joten en tässä taustoita asiaa sen kummemmin. Kesällä päätin olla laihduttamatta. Ajattelin että kenties paino putoaa huomaamatta kun en keskity siihen lainkaan.Ei se paino pudonnut, päin vastoin. Hassua asiassa on etten itse huomaa olenko lihonnut vai laihtunut. Kärsin ns. läskisokeudesta siinä mielessä. Olen ollut tyytymätön jo kauan ja katastrofin suuruus vain kasvaa :D

Paino-ongelmiani ei voi hyvällä omalla tunnolla kutsua taisteluksi. Minä en ole tehnyt kaikkeani näiden kilojen karistamiseen vaikka kaikenlaista olen yrittänytkin. On kausia jolloin en ole oikeastaan tehnyt juuri mitään. On myös kausia jolloin olen todella sinut kilojeni kanssa. Valitettavasti nyt ei ole sellainen kausi, vaikka kaikki muu elämässäni onkin mitä parhaimmin päin. Työt sujuvat, olen tehnyt uusia aluevaltauksia rakastamissani ammattiliittohommissa ja mikä tärkeintä minun ei tarvitse hävetä ulkonäköäni poikaystäväni edessäni, hän kertoo toistuvansa pitävänsä minua kauniina juuri sellaisena kuin olen. Lisäksi tunnen itseni terveemmäksi kuin vuosiin sairastamastani fibromyalgiasta huolimatta.

Mutta kehoani olen taas viime aikoina alkanut häpeämään. Muutamalta taholta hienovarainen (ja ei niin hienovarainen) kysymys; "Oletko raskaana? Alkanut synnytystalkoisiin? Mietittiin porukalla... " ja itseinho on valmis. En ymmärtänyt että pari kesäkiloa saisi huhumyllyt liikkeelle. Luonnollinen kysymys tuoreessa parisuhteessa olevalle sopivan ikäiselle naiselle. Sitä sattuu. Mutta tällä hetkellä ajatus tulevista sosiaalisista tilanteista ahdistaa minua. Toivon todella ettei minulta taas huomenna kysytä samaa. Pelkään, että kaikki tapaamani ihmiset pohdiskelivat asiaa vaikkeivat mitään sanoisikaan. Minä EN ole raskaana! Kysymys on kiusallinen kaikille läsnäolijoille eikä mielestäni korrekti silloinkaan kun vastaus on myöntävä. Mietin miltä tuntuu niistä naisista joilta asiaa kysytään vaikka aihe satuttaa enemmän kuin minua, esimerkiksi lapsettomuuden vuoksi. 

Siitä huolimatta että varmaan puoli maailmaa kärsii ylipainosta, on aihe hyvin arka kun on kyse omasta kehosta. En ole varmasti miettinyt ikinä minkään kuvani julkaisemista niin paljon kuin tätä ja olen luopunut ajatuksesta monta kertaa. Mutta minä teen sen vaikka hirvittää. Tästedes kieltäydyn olemasta huonompi kilojeni vuoksi. Uskon että voitan häpeän kun en enää yritä piilotella. Joten tässä minä olen, BMI 30, ei raskaana.

 

Ladataan...
Mi(i)nusta

Lopetin sinkkublogini kirjoittamisen siitä luonnollisesta syystä etten enää ollut sinkku. Asenteella "pessimisti ei pety" pohdiskelin, kuinka kauan uusi suhteeni kestää eli miten pian palaan häntä koipien välissä Tinderiin. Pian tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä kun tapasin poikaystäväni ja niin ihanaa ja ihmeellistä kuin se onkin, olemme edelleen yhdessä.

Ennen tätä suhdetta olin yhtäjaksoisesti kahdeksan vuotta sinkkuna. Luonnollisesti minulla oli tuona aikana treffikumppaneita ja joitakin tiiviimpiä tapailuasteen suhteita, mutta varsinaisesti en ollut parisuhteessa kenenkään kanssa.

Sinkkuvuosinani seurasin vierestä lukuisten ihmisten pariutumista. Jotkut tuttuni muuttuivat selkeästi uuden parisuhteen myötä, osa arvomaailmaa ja elämän prioriteetteja myöten.

Sinkkuna ollessani pohdin toisinaan miten parisuhde muuttaisi minua ihmisenä. Nyt tiedän vastauksen; parisuhde muuttaa minun persoonaani hyvin vähän jos lainkaan.

Olen onnellinen ja rakastunut ja kenties vähemmän kärttyinen kuin ennen seurustelun aloittamista mutta rehellisesti olen edelleen täysin sama tyyppi kuin joka olin sinkkuna. Elämäni on saattanut tietyiltä osin muuttua, uskoni hyviin miehiin palautua ja käsitykseni siitä millainen on hyvä parisuhde konkretisoitua, mutta ihmisenä MINÄ en ole muuttunut.

Listasin viisi väärää olettamusta seurustelusta joita sinkuilla saattaa seurustelusta olla.

1. SEURUSTELEN, OLEN SIIS ROOLIMALLI SINKUILLE

Kokemukseni mukaan varatut ihmiset haluavat kannustaa sinkkuja tyyliin "kyl säkin vielä jonkun löydät" tai "se tulee kun sitä vähiten odottaa". Suurimmaksi osaksi tuollainen puhe tulee varmasti ns. hyvästä paikasta mutta itse koin sen lähinnä ärsyttävänä. Olen ollut aistivinani jonkin asteista alentuvuutta noissa kommenteissa. Pahantahtoisesti ajattelinkin usein, että parisuhteen löytänyt henkilö kokee olevansa elämässään hieman paremmin onnistunut kuin sinkut. Minun pääkopassani oli ja on edelleen varmasti paljon materiaalia josta jopa itse Sigmund Freud olisi kiinnostunut, joten jätetään nämä kateus-katkeruus-asiat tässä nyt suuremmin huomioimatta.

Haluan kuitenkin painottaa, että uskon edelleen että onnellisia loppuja voi olla monenlaisia. Kaikille täydellisin olotila ei ole parisuhteen löytäminen ja siinä pysyminen eikä jokainen parisuhde ole tavoittelemisen arvoinen. Olen siis yhä samalla kannalla kuin sinkkuna ollessani.

En edelleenkään tiedä mitä pitää tehdä löytääkseen Sen Oikean. Minä tapasin omani ollessani laivalla niin humalassa, etten edes muista siitä mitään. Alkumme ei ollut täydellinen ja sinkkuvuosista karaistuneena pelasin varman päälle heilastellen ensimmäiset viikot samaan aikaan myös toisen miehen kanssa, ihan varmuuden vuoksi jos romanssiamme ei olisikaan luotu kestämään.

Se että ylipäätään ikinä tapasimme poikaystäväni kanssa, oli niin monen sattuman summa että minun on pakko uskoa jonkinlaiseen kohtaloon, ehkä jopa juopon tuuriin... En siis koe voivani näillä eväillä neuvoa ketään puolison löytämisessä. Siihenkään, kuka on se oikea kenellekin, ei minulla ole mitään tyhjentävää sanottavaa, paitsi että tiedät sen kyllä kun se tulee kohdalle (jos et heti ensitapaamisella niin melko pian kuitenkin ;D).

2. RAKASTUMINEN ON JÄRKIPERÄINEN VALINTA

Sinkkuna en ymmärtänyt ihmisiä jotka valitsevat kumppaniksi henkilön jonka kanssa elämän yhteen sovittaminen on vaikeaa. Miksi ryhtyä tieten tahtoen hankaloittamaan elämäänsä? Tuomitsin mielessäni monet parisuhteet jotka syystä tai toisesta alkoivat haastavista olosuhteista. Kaukosuhde! Mitä järkeä ottaa joku tyyppi joka asuu toisella paikkakunnalla? Eikö se nyt lähempää ketään löytänyt? Ero edelliseen vasta vireillä? Tohon ei kannata lähtee! Nuorempana ajattelin myös että olisi helpompaa jos miehellä ei olisi lapsia, koska itsellänikään ei ole.

Bingo. Elän kaukosuhteessa. Poikaystäväni asuu Tallinnassa ja minä Tampereella. Luonnollisesti olisi helpompaa jos asuisimme esimerkiksi samassa maassa mutta en minä asuinpaikkaan rakastunut vaan ihmiseen.

Toisen tapaamisemme loppuvaiheessa (tuo tapaaminen kesti 10 päivää, koska kaukosuhde u know...) poikaystäväni uskalsi vihdoin kertoa minulla että vaikka oli eronnut edellisestä tyttöystävästään kuukausia aiemmin, asuivat he teknisesti edelleen yhdessä. Viime vuosien Tinder-kokemukseni ynnä muut deittailuviritelmäni olivat liian monta kertaa osoittaneet ihmisten olevan epäluotettavia, joten pelkäsi joutuvani pettymään.

Minua ei haitannut varsinaisesti poikaystäväni sen hetkinen asumiskuvio vaan se, ettei hän heti kertonut siitä minulle. Yritin tuolloin tehdä järkiperäisen valinnan ja lopettaa suhteemme mutta olin jo ehtinyt rakastua häneen. Saimme puhuttua asiat selviksi ja oikeastaan tämän konfliktin myötä todella tajusin kuinka paljon haluan olla kyseisen ihmisen kanssa. Tällä hetkellä seurustelen 37-vuotiaan miehen kanssa, joka asuu äitinsä asunnossa. (Hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei hänen äitinsä vakituisesti asu samassa osoitteessa).

Onneksi järki ja tunteet kuitenkin osittain kulkevat käsi kädessä. En nimittäin usko että olisin voinut rakastua poikaystävääni jos hän ei kohtelisi minua niin hyvin kuin kohtelee.

Ps. Poikaystävälläni on myös 12-vuotias hurmaava poika eikä se tietenkään ole ollut minulle ongelma missään vaiheessa.

3. SUHDE VAATII KOVAA TYÖTÄ JA UHRAUKSIA ONNISTUAKSEEN

Aiemmissa suhteissani ja niiden yritelmissä olen usein ollut ainoa, joka on oikeasti yrittänyt saada jutun toimimaan. Tuntuu todella työltä vetää epäluotettavaa ja vastahakoista kivirekeä perässään. Olen myös tapaillut miehiä, joiden kanssa olisin joutunut uhraamaan jotakin omasta persoonallisuudestani pois suhteen tieltä. Se ei ole oikein. Kenties kaikista pelottavin ajatus on kuitenkin se, että olen myös ollut valmis tyytymään suhteeseen jossa en olisi saanut tuntea oloani rakastetuksi ja hyväksytyksi.

Mielestäni oikeanlaisessa suhteessa tehdään siis sopivasti töitä ja kompromisseja mutta minimaalisesti uhrauksia. Tietysti suhteen eteen täytyy tehdä töitä. Nykyisessä suhteessani vietämme vielä kuherruskuukautta ja siinä missä kaukosuhde luo omat haasteensa, takaa se myös ettei suhteeseen ole heti tulossa arki väliin. Väitän kuitenkin etteivät ponnistelut suhteen onnistumiseen tunnu työltä jos kummatkin todella haluavat sen onnistuvan.

En myöskään koe, että olisin joutunut uhraamaan mitään tämän suhteen edestä. Siinä missä huonossa suhteessa seurustelun aloittaminen voi tuntua vapaudesta luopumiselta, ei hyvässä suhteessa oikean ihmisen kanssa tule asiaa ajatelleeksi lainkaan.

4. MINULLA EI OLE AIKAA SEURUSTELLA

Sinkkuna ollessani taivastelin usein, ettei minulla edes riittäisi aikaa seurustelusuhteeseen. Epäsäännöllinen kolmivuorotyö yhdistettynä ammattiyhdistoimintaan ja muihin harrastuksiin tuntui lähes mahdottomalta yhtälöltä.

Yllättävää kyllä, aikani riittää hyvin myös parisuhteeseen. Kenties kaukosuhde on helpompi aloitus tällaiselle ikisinkulle, koska on selkeämpää hahmottaa kuinka paljon yhteistä aikaa on mahdollista viettää. Pisin tapaamisväli suhteemme aikana on ollut kolme viikkoa ja aina tavatessamme vietämme useamman päivän kerrallaan yhdessä. 

On itsestäänselvyys että kun hän matkustaa minun luokseni tai minä hänen, vietämme kaiken vapaa-ajan tiiviisti yhdessä. Toisaalta, kun olemme erossa tahoillamme, on enemmän aikaa omille harrastuksille ja ystäville. Tietenkään ei ole tarkoitus mökkihöperöityä kahdestaan poikaystäväni kanssa silloinkaan kun olemme yhdessä, mutta yhteinen ja kahdenkeskinen aika on tärkeää silloin kun siihen on mahdollisuus. Olen erittäin kiitollinen ystävilleni siitä että he ymmärtävät tämän <3  

Toki tapaamisten mahdollistaminen vaatii järjestelyjä. Poikaystäväni on joustanut varmasti enemmän kuin minä, esimerkiksi synttäriviikkonani hän matkusti töidensä lomasta luokseni viikon sisällä kahteen kertaan reittinään ensin Ateena-Tallinna-Helsinki-Tampere ja muutaman päivän päästä Tampere-Helsinki-Tallinna-Saksa (en muista mikä kaupunki) ja sieltä samaa reittiä takaisin. Tallinna-Helsinki-välit hän reissaa pääsääntöisesti laivalla ja Helsingistä Tampereelle omalla autolla.

5. PARI KUUKAUTTA VARATTUNA NAISENA SAA UNOHTAMAAN MILLAISTA OLI OLLA SINKKU

Joidenkin tapaamieni ihmisten kohdalla tuntuu todella käyvän niin, että puheet siitä kuinka kavereita ei unohdeta seurustelun myötä tai siitä kuinka ärsyttävää on jos ystävän uusi siippa tungetaan mukaan jokaiseen tapaamiseen, unohtuvat täysin. Minun kohdallani näin ei ole käynyt. Muistan edelleen miltä tuntuu olla juhlien ainoa sinkku ja miksi ei ole ok että oma hanipöö otetaan kolmanneksi pyöräksi tyttöjen iltaan.

Sinkkuna minun oli joskus vaikea ottaa vastaan kaikkea sitä onnea, iloa ja hehkutusta jota juuri pariutuneet toisinaan harrastavat ja vaikka ystäväni ovat olleet ihanan kannustavia suhdettamme kohtaan, olen itse välillä hillinnyt moisia elkeitä. Parisuhteestani huolimatta olen edelleen omilla aivoillaan ajatteleva ihminen joka kykenee tekemään itsenäisiä päätöksi päätöksiä, puhumaan muustakin kuin rakkaudesta ja pitämään hauskaa ilman miespuoliskonsa läsnäoloa.

Amen!

Lukemisiin!

 

 

 

 

Ladataan...
Mi(i)nusta

Tällä viikolla se iski minuun. Minä haluan taas alkaa kirjoittaa blogia. Keskusteltuani itseni kanssa aiheesta, päätin perustaa uuden blogin seuraavin ehdoin

1. Kirjoitan rehellisesti itsestäni. En ota paineita siitä, millaiset aiheet kenties kiinnostaisivat lukjoita tai millainen kuva minun tulisi itsestäni antaa.

2. Postaan juuri niin harvoin tai usein kuin itsestäni tuntuu hyvältä. Jostakin syystä olen onnistunut ottamaan paineita aiemman blogini aikana myös siitä, että julkaisuvälit venyivät.

3. Blogin nimen tulee olla mahdollisimman vaatimaton ja epämyyvä (Paska-blogi oli ilmeisesti varattu jo).

Näillä eväillä siis aloitan kirjoittamisen taas. Hell yeah! Stay tuned!