Kohtalottomuus

14-vuotias poika joutuu keskitysleirille kesken työmatkan, hänet käskytetään ulos bussista poikajoukon kanssa. Toisen maailmansodan aikaisessa Unkarissa hänelle on painoitettu kotona, että työtä on tehtävä ja poika odottaakin työleirille päätymistä positiivisin ajatuksin. Hän työskentelisi ahkerasti, luonnollisesti. Auschwitzin nurmikentät houkuttelivat ja ”tänne tullaan töiden jälkeen pelaamaan”, pojat miettivät. He naurahtavat katsellessaan toistensa erikoisia vaatteita ja kaljuksi ajeltuja päitä. He kuvittelivat tulleensa töihin nahkatehtaaseen.

Sinänsä Kertészin kirja oli aika raskasta luettavaa, koska siinä oli paljon kaikenlaisia sulkeissa olevia asioita ja jälkitarkennuksia niin paljon, että ehti jo välillä unohtaa mistä lause alkoi, mutta tarina oli hyvä.

Keskitysleirin kauheuksilla ei mässäillä, mutta vankeuden karuus tulee kyllä esille toteavasta sävystä huolimatta. Kengät olivat kasvaneet kiinni jalkoihin, kuumeisesta vierustoverista on hyötyä, kun saa osansa hänen lämmöstään ja vainajan vieressä nukkuessaan saa salaa ylimääräisen ruoka-annoksen. Mielikuvitus voi elää vapaana vankeudessakin, ei ehkä Kalkuttaan asti, koska se ei olisi uskottavaa, mutta useimmiten kotiin, tavalliseen tylsään päivään, kun hän jätti ruokansa syömättä, koska ei pitänyt siitä, tai jännitti esiintymistä luokan edessä. Jossain kohtaa tulee jokaisella vastaan piste, jossa asiat vain menettävät merkityksensä. Jollain oudolla tavalla kertoja kuitenkin löysi keskitysleiriltä myös onnellisuutta.

Mennyttä ei voi pyyhkiä pois ja aloittaa alusta, on vain jatkettava siitä mihin jäi. Tämänkin kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi järkyttävä ajatus siitä, että ihmiset suhtautuivat näihin leireiltä palanneisiin asenteella ”on meilläkin ollut vaikeaa”, sekä se, että ikäänkuin kukaan ei olisi voinut estää näitä tapahtumia, ne vain ”tulivat”.