Tänään on hyvä päivä aloittaa blogi, kun Lilyn toimituksen päivän kysymys oli juuri ajatuksissani. Pari päivää sitten puimme irkissä lapsia, ja lasten sukupuolirooleja, ja siinä tuli samalla mietittyä omia tekemisiään muksuna.

Lapsiminää kuvaa ehkä parhaiten tämä tarina, jonka äitini kertoi vuosia myöhemmin: Eräs opiskelija teki graduaan/tutkimusta päiväkodissani, ja oli ottanut minut yhdeksi tutkimuskohteekseen (ja äitini oli, akateemisena ihmisenä, tietenkin innoissaan luvannut minut siihen). Opiskelija kertoi ajatelleensa, että olin lauman lammas, joka vain ujona kulki muiden perässä ja yritti miellyttää. Tosiasiassa olinkin ujo vain valikoidusti tilanteen mukaan, ja yleensä kavereiden keskuudessa se, joka päätti mitä milloinkin leikitään, ja joka johti leikkejä.

Tunnistan itseni niin selkeästi tuosta. Pienenä en vain uskaltanut olla yhtä kipakka kuin nykyään; mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän siedän perseilyä ja pokkurointia, joskin osaan myös pitää kiukun sisälläni tarpeen vaatiessa.

En ollut poikatyttö, mutta en ollut tyttötyttö. Ehkä ulkoisesti olin enemmän tyttötyttö, mutta leikin poikien leluilla ja poikien kanssa ihan yhtä paljon kuin tyttöjen leluilla ja tyttöjen kanssa. Muistan myös vaiheen alle kouluikäisenä, kun olin aivan varma, että olen itseltäni salaa mies. Että joku päivä vaan riisun naamarin ja olenkin mies.

Olin paljon yksin lapsena, mutta aika harvoin yksinäinen. Nykyään olen vähän huono pitämään kaverisuhteita yllä, koska en osaa vaan soitella ja kysellä kuulumisia, mutta toisaalta olen varsin itsenäinen ja viihdyn paremmin omissa oloissani. 

Minusta tuli ihan täydellinen minä.