Tilanteen huonontumisen onni

Olin eilen töissä 10h, ja tulin kotiin mukanani tieto siitä, että kesän jälkeen työntuntini leikataan olemattomin, tai minut irtisanotaan. Tämä ei liity mitenkään suoriutumiseeni työssä, vaan on täysin taloudellisen tilanteen sanelema pakko. Olin murtunut, koska rakastan työtäni, enkä haluaisi luopua siitä ennen kuin valmistun yliopistolta ja olen vihdoin pätevä tekemään ”oikeaa” työtäni. Mutta tänään, aikani maattuani ja surkuteltuani, päätin että tämähän on itseasiassa paras asia ikinä.

Olen viimeiset kaksi vuotta raatanut suuria määriä opintopisteitä yliopistolla, että ehdin käydä kaikki minua kiinnostavat kurssit ja silti valmistua tavoiteajassa. Sen lisäksi olen tehnyt arkisin töitä yhdessä paikassa, jossa teen aivan kaikkea mitä kaupassa voi ihminen tehdä, ja siihen päälle välillä viikonloppuvuoroja toisessa kaupassa. Ensi vuonna olisi edessä kandityön tekeminen, kielikursseja ja muita pieniä pakollisia. Niin hyvää tuuletusta kuin työnteko onkin, olisikohan aika olla vähän armollisempi itselleen?

Ennen yliopistoa, suoritin yo-pohjaisen ammattitutkinnon, ja työnsin itseni ihan selkeästi kaikkien rajojeni yli. Kaksi vuotta tapoin itseäni koulussa, jonka ilmapiiri oli uskomattoman huono, ja opetuksen laatu surkea. En voisi olla kiitollisempi miehelleni siitä, että hän jaksoi katsella minua sen kahden vuoden ajan, kun oma äitinikin joutui ponnistelemaan sietääkseen stressin myrkyttämää käytöstäni.

Jos teen ensi vuonna vähemmän töitä, ehdinkö jopa keskittyä harrastamaan rauhassa jotain, kuten käsitöitä? Joutaisinkohan opettelemaan taas sen rauhoittumisen taidon, jonka olen ihan selkeästi unohtanut tässä vuosien varrella? Aloillaan oleminen aiheuttaa kiukkua, laiska viikonloppu on täysin ajanhukkaa. Jospa sitä vaikka olisi aikaa opetella tekemään asioita vähemmän tavoitteellisesti?

Ehtisinkö aloittaa kirjoittamisen taas? Minulla on hirveästi tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa kirjoittaa niitä. Tai jos vaikka ehtisin vihdoinkin lukea niitä kirjoja, joita haluan, sen sijaan että lukisin pelkkiä klassikoita ja yrittäisin sanoa niistä jotain uutta.

Elämä tulee olemaan tiukempaa rahallisesti, miehen työtilanteenkin vuoksi. Olemme molemmat samaan aikaan ilman työtä/lyhennetyillä viikoilla. Onneksi sentään olemme aina yhdessä.

Onneksi ennen tätä on kesä; kesätenttikirjat joita en malta päästä lukemaan; kaupunkiin kesäksi jäävät kaverit; töitä jotka odottavat tekijäänsä; ja Alkon halvin valkkarikin maksaa vain 5,85€.

Miksipä ei työtilanteen huonontuminen voisi olla oikeastaan ihan hyvä asia?