Vartaloista ja muista.

Olen lihava. Ylipainoinenkin, kyllä, mutta erityisesti olen lihava. Sitä ei vaan pääse karkuun. Paino voisi olla salaista, väljien paitojen alla piilottelevaa pehmeyttä, mutta lihavuus ei ole. Sitä ei voi piilottaa. Minulla on kaksoisleukaa, selkämakkaroita sekä iso maha. En käytä housuja, koska en löydä sellaisia joihin mahtuisin (ja 44+ koot on tehty pidemmille naisille, joilla on rehevämmät reidet). Tiukoissa paidoissa mahalle muodostuu kumpuja ja laaksoja, jotka ovat kaikkien nähtävissä.

En ole ihan varma haittaako tämä minua.

Näiden lisäksi minulla on suhteessa pikkuruinen vyötärö, joka tekee minulle tiimalasivartalon. Rintani ovat isot ja sopivat. Pohkeeni ovat suuret ja pyöreät. Nilkkani ovat sopivan kapeat. Olen pieni ja lyhytraajainen, mutta näytän itseltäni.

Ihmiset ovat kovin kohteliaita, eivätkä sano minua lihavaksi päin naamaani, ennen kuin olen ilmaissut sen itse. Se on ihan ok. Tiedän, että olen elefantti sirojen ystävieni keskellä. Tiedän, että olen surullinen tapaus; ”niin nätti jos olisi laihempi”. On masentavaa kiertää vaatekaupoissa ja tietää, että 99% vaatteista ei tule mahtumaan minulle (tai on liian suuria). Sekin on oikeastaan ihan ok.

Se ei ole ok, että minua pidetään sairaana. Että olen lihavuuteni takia sairas. Olen sairas, myönnän sen heti: minulla on geneettinen sairaus, jonka ensimmäinen oire voi olla äkkikuolema; olen kuuroutumassa ja sokeutumassa vanhuuden myötä; sairastun todennäköisesti Alzheimerin tautiin ennen eläkeikää. Lihavuuteni on ehkä pienin ongelmani tässä ruumiissa. Ruumiini on jo lähtökohtaisesti viallinen. Minusta ei tule terveyden temppeliä tai 100-vuotiasta. Tai ehkä elänkin 100-vuotiaaksi, mutta en tiedä sitä itse, koska mieleni elää vuodessa 1997 (se oli niin hyvä vuosi että toivottavasti jumiudun siihen!).

Se ei myöskään ole ok, että minua pidetään laiskana sohvapottuna, joka vain tunkee ruokaa sarlaccimaiseen kitaansa. On totta, että syön paljon ja joskus epäterveellisesti. Kasvissyöjänä olen melko tottunut kyttäilemään ruokiani, ja takuuvarmasti syön monipuolisemmin kuin moni muu. Minulla on heikkouteni, kuten peruna (jonka kanssa minulla itseasiassa on hyvin intohimoinen suhde, jota en ole valmis katkaisemaan) kaikissa muodoissaan, mutta en todellakaan istu sohvalla imuroimassa donitseja. En pidä makeasta (paitsi sokerista kahvissa), ja olen ihan tosissani; en ole valehteleva läski joka väittää syövänsä vain selleriä makeannälkäänsä. Laiskuus on toki suhteellista: teen ja touhuan koko ajan, mutta minua ei vaan kiinnosta erityisesti kuntoilu, urheilu, jumppaaminen tai lenkkeily. Minä teen käsitöitä, luen, katson elokuvia ja sarjoja, siivoan jatkuvasti. Liikunta on minusta aivan uskomattoman tylsää, ja lähes kaikissa kokeilemissani yksilölajeissa on ihan liian vähän tekemistä.

Minulla on kiinteät, joskin massiiviset pakarat. Kävelen ihan kevyesti kolme kilometriä kuolematta. Juoksin tänään pari kerrosta portaita ilman että tuntui missään. Niveleni eivät huuda armoa, polveni ovat kunnossa. Kroppani ei rajoita mitään muuta harrastustani tai kiinnostuksenkohdettani, paitsi vaatteiden ostamista (tuleepa ostettua vähemmän helvetin rumia rytkyjä). Lähinnä se tekee minulle huonon mielen, koska muiden mielestä minun pitäisi olla jotain muuta.

”Miksi välität muiden mielipiteistä?” No miksi itse?

Olen lihava. Miksipä en?

hyvinvointi terveys mieli hyva-olo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *