Avain rakkauteen, osa 1

Tervetuloa blogini pariin! Kyseessä on anonyymi blogi, sillä haluan kirjoittaa tätä vapaasti, mutta kuitenkin asianomaisia suojellen (nimet aina muutettu). En aio kertoa, missä asun tai minne kertomani tapahtumat sijoittuvat. Blogi on päiväkirjamuotoinen, jossa haluan purkaa tunteitani ja ajatuksiani, koska kirjoittaminen on minulle henkireikä. Samoin toivon saavani vertaistukea ja myös kritiikkiä, sillä välillä en näe ajatuksiani pidemmälle, vaan olen jopa niiden vanki.

Mennään asiaan.

Tarina alkaa siitä, kun sydämeni särkyi ensimmäisen kerran. Olin vasta täyttänyt 18 ja kyseessä oli ensimmäinen poikaystäväni. Muistan itkeneeni huoneessani kaksi päivää putkeen. Äitini toi minulle vuoteeseen ruokaa ja lohdutti minkä pystyi. Muistan kyyneleet, sen, miten suolaisilta ne maistuivat ja miten en saanut itkua loppumaan.

Minun ja Heikin (nimi muutettu) suhde ei kestänyt kuin muutaman kuukauden. Emme ehtineet seurustella edes vuotta, kunnes hän jo jätti minut. Syitä oli monia, yksi oli se, että tunnuin hänestä enemmän kaverilta kuin kumppanilta. Voitte vaan kuvitella, miten paljon tuon sanominen sattui, kun itse olit korviasi myöten rakastunut ja olisit tehnyt mitä vain toisen vuoksi. En ikinä unohda aamua, kun lähdin kävelemään Heikin luota bussipysäkille. Hän jäi ulko-ovelle seisomaan ja katsoi perääni. Me emme nähneet enää koskaan sen jälkeen.

Minulta kesti vuosi päästä Heikistä yli. Lopullinen niitti yhteydenpitoomme tuli, kun hän haukkui minut pystyyn tekstiviestien välityksellä. Todella epäkypsää käytöstä meidän molempien kannalta, mutta tätä samaa tapahtuu ympärilläni tänäkin päivänä, yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Pari vuotta ensimmäisen poikaystäväni jälkeen koin satunnaisia ihastuksia, joissa kävi aina samalla tavoin. Kerroin jollekin pojalle tunteistani, hän antoi pakit. Vasta myöhemmin ymmärsin, että en tehnyt mitään eleitä siihen suuntaan, että yksikään poika, kehen olin ihastunut, olisi tiennyt mitään ihastuksestani. Nämä ihastukset päätyivät lopulta vain kiusallisiin tilanteisiin, kun yleensä kuitenkin pyörimme samoissa porukoissa.

Seuraavan ison ihastuksen koin vähän päälle parikymppisenä. Se oli hankala, on/off -suhde, joka ei lopulta päätynyt kuin isoon sydänsuruun. Poika vain katosi yhteisen yön jälkeen. Se oli viimeinen niitti, en jaksanut taistella ja päristellä enää. Tuon yön jälkeen en ole kertaakaan suudellut miestä ja siitä on aikaa ainakin kahdeksan vuotta. Sen yön jälkeen päätin, että en ihastu tai rakastu enää koskaan, sillä siitä ei tule muuta kuin sydänsuruja.

Minä elin pari vuotta ihan onnellisena noiden kyynisten tunteideni kanssa. Sitten sairastuin masennukseen, joka vei minulta kaiken energian muutaman vuoden ajan. Totta kai masennuksenkin aikaan koin ihastumisia, mutta en koskaan tehnyt niille mitään.

Vasta noin vuosi sitten tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla pelkoa kuolemasta. Se taisi vähän käydä kääntymässä oveni takana, ihan kuin herättelemässä minua, että hei, minä odotan täällä, elämä on ihan liian lyhyt siihen, että olet sen kokonaan yksin ja vain vihaat maailmaa. Siltä minusta ainakin sen kokemuksen jälkeen tuntui ja kaikki mitä siitä kuolemanpelosta seurasi, sai minut haluamaan pois häkistä, jossa olin piilotellut tunteitani ja kieltänyt itseltäni ihastumisen ja rakastumisen kehenkään.

Vuosi on lopulta kovin lyhyt aika siihen, että vain ottaisin itseäni niskasta kiinni ja päättäisin rakastua. Meistä kukaan ei voi päättää kehen ihastuu tai rakastuu, se on kemiaa aivoissa, johon meillä ei ole valtaa. Ehkä vähän ihastuin tänä keväänä, mutta se oli ihastumista kaukaa, en koskaan ottanut yhteyttä kyseiseen henkilöön tai jutellut hänelle.

Kelaan sitä tosiasiaa useasti viikossa, että koko parikymppinen elämäni, eli ne vuodet, joiden piti olla elämäni ikimuistoisimpia, meni siihen, että vain pelkäsin ja piilottelin sitä, kuka oikeasti olen. En kertonut tunteistani, koska pelkäsin, että vain nolaan itseni ja minulle nauretaan jossain Whatsapp-ryhmässä. Samaan aikaan luin itselleni kaksi tutkintoa, tein töitä ja jotenkin vain selvisin päivästä toiseen, vaikka yhdessä vaiheessa halusin joka päivä hypätä parvekkeelta alas ja kuolla. En silti koskaan tehnyt sitä, sillä alitajuisesti toivoin, että ehkä tämä vielä muuttuu paremmaksi.

Suurimman osan ajasta tunnen olevani hyvin yksinäinen. Välillä havahdun iltaisin siihen, miten istun sohvallani yksin ja tuijotan televisiota. Ei ole ketään kelle jutella, ei ketään, joka istuisi vieressä ja kuuntelisi. Se sattuu vielä enemmän, etten ole ikinä tuntenut kahden ihmisen välistä rakkautta, sitä, mitä parisuhteessa koetaan. Minulla ei ole käsitystäkään, miltä se tuntuu, kun joku odottaa kotona. Tai kun joku valmistaa sinulle ruokaa, vain koska haluaa. En tiedä, millaista on kävellä julkisesti käsi kädessä jonkun kanssa. Ihan kuin joku jossain olisi joskus päättänyt jo kauan sitten, että minä en saa ikinä kokea niitä asioita, koska olen kussut jonkun kengille edellisessä elämässäni.

Se on hyvin turhauttavaa elää vankina oman päänsä sisällä. Muut asiat elämässäni toimivat, perhe ja ystävät, työ, koulu, arki. Tätä asiaa silti pelkään aivan liikaa, että uskaltaisin tehdä elettäkään sen parantamiseksi. Pelkään kuollakseni sitä, että minuun sattuu taas, koska olen ”vain kaveri” tai olen ”ihan kiva, mutta pysytään vain kavereina”.

Tunnen joka päivä olevani ruma, tyhmä, vähempiarvoinen kuin muut ja saamaton. Soimaan itseäni siitä, etten tee tarpeeksi kumppanin löytymisen eteen. Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa tuttavani ilmoittavat parisuhteista ja vauvoista. Minä olen vain yksin vuodesta toiseen, koska se on turvallisempaa. Ei tarvitse koskaan pettyä, kun siihen ei anna edes mahdollisuutta.

Näin kolmekymppisenä sitä ihan toden teolla alkaa ajatella perheen perustamista ja tulevaisuutta. Seuraavan kymmenen vuoden aikana sen pitää tapahtua, muuten on jo liian myöhäistä. Minä haluan kumppanin, jonka vierestä herätä joka aamu. Haluan ehkä pari lasta, jotka saan kasvattaa. Haluan kokea ne pienet onnen hetket, kun toinen kuorsaa vieressä tai lapsi nukahtaa syliin. Silti pelkään koko ajan, että minä en tule koskaan saamaan niitä, sillä pelkään liikaa.

Näiden asioiden ympärillä aion blogissani pyöriä. Kommentoida saa ja ajatuksia jakaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *