Sääilmiöitä

Olen kärsinyt koko pitkän talven, ollut vakuuttunut siitä, etten kuulu tänne, enkä selviä hengissä enää yhdestäkään talvesta. (Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä.)

Mutta onko parempaa fiilistä…

Kuin sinä aamuna kun aurinko paistaa. Silloin paskinkin maanantai tai torstai tai mikä tahansa päivä muuttuu, tuntuu kuin liitelisi kymmenen senttiä maan pinnan yläpuolella. Millään muulla ei ole väliä. ”Hei aurinko, rakas ystäväni!”

Tai se kun yöllä herää siihen, että ikkunaan ropisee vesipisaroita, ihka oikeita VESIpisaroita. Olin jo melkein unohtanut.

Tai kun huomaat, että lumi ja jää on poissa, näet sen ensimmäisen homeisenvihreän läntin viimekesäistä ruohoa. Kun haistat kuivan, pöllyävän hiekan tuoksun asfaltilla.

Se hetki kun saa pukeutua jollain muullakin perusteella kuin sillä, ettei jäädy bussia odotellessa.

Kuin se hetki, jolloin tajuaa että on valoisaa.

Sitten on se maailman surkein fiilis, kun orastava kevät ja toiveet elämän jatkumisesta hukkuvat uuden lumen alle…

Jotkut sanovat, että suomalainen on pessimisti; ”Kyllä se takatalvi sieltä vielä tulee.” Pessimistiksi en tunnustaudu, mutta siitä olen ihan satavarma että luonnetta tämä ilmasto kasvattaa niin pirusti. Ja sitä paitsi kyllä se kesäkin on aina tullut.

Eikä parasta edes ole kesä, vaan pienet askeleet sitä kohti. Vaikka mentäisi joskus pari taaksepäin.

 

P.S. Kaikella rakkaudella, rakas kotimaa, aion silti muuttaa ensi talveksi etelään.