Everyone is alone at the heart of the earth,
pierced by a ray of sunshine;
and suddenly it’s evening
Tänään äitienpäivänä kävin vierailemassa mummoni luona vanhempieni kanssa. Hän asuu yksin kotona: ukki on terveyskeskuksessa vuodeosastolla saattohoidossa, ja mummo on kotihoidon tukemana kotonaan. Mummon dementia on edennyt jo pitkälle. Hän ei muista kuka minä olen, osasi vain arvella että saatan olla sukua; hän ei myöskään tunnista poikiaan kuin vinkkien kautta, ja äitiäni hän luulee useimmiten kotihoitajaksi. Myös hänen lähimuistinsa on mennyt lähes täysin – jo muutaman kymmenen sekunnin päästä edellisestä kommentista tämänpäiväisestä lumisateesta tuli uusi, ja taas uusi, ja taas uusi, ja taas…
Minulle oli vaikeaa olla hänen lähellään. Ennen niin mukava mummi ei enää oikein ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän haikailee jatkuvasti muuttavansa takaisin Kuhmoon, mistä hän on alunperin kotoisin. Täällä on kuulemma vierasta. Täällä hän ei kuulemma ole koskaan ennen asunut, vaikka onkin asunut jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia. Kuhmossa hänellä sentään olisi kuulemma siskoja ja veljiä.
Äitini muistutti häntä jatkuvasti, että kaikki hänen siskonsa ja veljensä ovat jo kuolleet. Että hänellä olisi parempi täällä kotona. Että Kuhmossa hän olisi aivan ypöyksin. Ja tottahan tämä kaikki tietysti on, ja äiti tarkoittaa hyvää yrittäessään palauttaa mummoa realiteetteihin.
Mutta mummon ilme valahti joka kerta, kun sama keskustelu käytiin uudelleen ja uudelleen saman puolituntisen sisällä.
”Niinkö?” hän sanoi hiljaa, synkästi, ”Kaikkiko he ovat kuolleet?”
Hetken päästä hän jatkoi hyräilyään. Nykyään mummo hyräilee jatkuvasti jotain kappaletta menneisyydestään.
Minulle tuli siitä paha olo. Miksi vanhusta, joka ei ymmärrä tästä päivästä tuon taivaallista, pitäisi kiusata kertomalla hänelle uudelleen ja uudelleen suurimman osan hänen läheisistään olevan jo kuolleita? Miksi aiheuttaa ylimääräistä tuskaa, kun keskustelu pyyhkiytyy muistista kuitenkin muutaman hetken kuluttua joka tapauksessa? Ja miksi käydä sitä keskustelua uudelleen ja uudelleen? Mummoni kohdalla realiteetteihin ei ole enää paluuta. Ei ole ollut enää aikoihin – ehkä jopa vuosiin.
Eikö olisi parempi myötäillä mukana. Mummolla ei tietenkään ole mitään realistista mahdollisuutta muuttaa enää kotikonnuilleen Kuhmoon – talosta jossa hän varttui on vain perustukset jäljellä, ja isäni (mummon poika) hoitaa nykyään kaikkia mummon käytännön asioita rahaliikenne mukaanlukien. Mutta koska mummo ei tätä tiedä eikä ymmärrä – miksi ei olisi parempi antaa hänen pienen hetken vain uskoa, että tulevaisuus voi olla parempi? Että hänellä on vielä jotain, mitä odottaa – jotain, minkä vuoksi elää. Miksi mummo ei saisi uskoa niin, vaikka vain muutaman sekunnin?
Äitini myös testailee mummon muistia jatkuvasti, mikä minusta on täysin turhaa. On selvää, että mummo muistaa vain hyvin vähän asioita, kirkkaimmat hänen muistoistaan liittyvät sota-aikaan ja erääseen kertaan, jolloin hän ja hänen sisaruksensa joutuivat pakenemaan veneellä läheisessä metsässä ammuskelleita vihollisia. Miksi siis tivata häneltä, mikä päivä on, mikä vuodenaika – jos ulkona tulee lunta, kuten tänään, on selvää että vuodenaika vaikuttaa talvelta. Mummoa ei minun mielestäni hyödytä kuulla, että on melkein kesä. Sillä hetken päästä hän ei muista sitä kuitenkaan.
Sen sijaan mummoa riemastutti, kun isäni kaivoi korttipakan esille ja muistelimme, kuinka minun ollessani pieni pelasimme katkoa ja kasinoa tunteja putkeen, ja kuinka mummo pisti kiireen vilkkaa korttipakan piiloon nähdessään äitini lähestyvän. Häntä aina pelotti, että äitini suuttuisi nähdessään meidän pelaavan korttia, vaikka äidilläni ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Mummo nauroi vedet silmissä.
Ei sanonut muistavansa, mutta jokin hänen sisällään liikahti.
