Tämä postaus on ollut välilehdessä nyt jo päivätolkulla. Miten joku asia, joka on läsnä niin suuressa osassa elämääni, on niin vaikeaa kuvailla ja avata muille? Inspiroiduin kirjoittamaan ihanan Tyhjä Ajatus -blogin Sarandan ahdistusta käsitelleen postauksen jälkeen, mutta sanoja on vaikea saada ulos. Olen puhunut ahdistuksestani erittäin harvalle. Minulla on itselleni todella rakkaita ystäviä, jotka eivät tiedä tätä puolta minusta, ihan vaan koska se on ollut mulle helpompaa. 

Koskaan ihmistä katsomalla et voi tietää, mitä hänen sisällään tapahtuu. Yläpuolella olevassa kuvassa on ihan mieletön kesäpäivä viime vuonna. Ollaan siskon kanssa Itiksessä, ollaan just nähty huisia sirkustaidetta Tallinnanaukiolla, shoppaillaan. Mulla on kivaa. Mua myös ahdistaa.

Kotimatkalla kävelytän mua ja siskoa mielummin pari kilometriä paahtavassa kuumuudessa, vaikka meillä on molemmilla kiljuva nälkä ja painavat kauppakassit, mieluummin kuin menen yhden pysäkkivälin metrolla. Itkettää ja sydän hakkaa. En kertakaikkiaan usko selviäväni.

Mulla on paniikkihäiriö, joka vuodesta, kuukaudesta, viikosta ja päivästä riippuen vaikuttaa elämääni eri tavalla. Vuosien saatossa on ollut helvetillisiä aikoja ja toisaalta aikoja, jolloin paniikki tai ahdistus eivät ole näytelleet elämässäni sen suurempaa osaa. Nykyään mulla on keskivertoa hankalampaa ja kesän muutokset huolettavat kovasti, mutta kykenen funktioimaan melko hyvin ja pärjäilen. Toisina päivinä rimaa hipoen, toisina päivinä paremmin.

Mulle tärkein apu on ehdottomasti ollut läheisten tuki. Se, ettei kukaan asiasta tietoinen ole muuttanut suhtautumistaan minuun ja että heidän hermonsa ovat kestäneet kaiken oikkuiluni keskellä (ainakin suurimmilta osin :D).

Vuonna 2014 asuin puoli vuotta Irlannissa. Mua ahdisti moni asia, panikoinkin siellä silloin tällöin vaikka paniikkihäiriö sinänsä oli siihen aikaan aika hyvin kurissa. Silti en vaihtaisi noita kuukausia mihinkään. Mulle onkin ollut todella tärkeää se, että olen pyrkinyt siihen, ettei asioita jää kokematta sen takia, että mua ahdistaa. Todellisuudessa on paljon juttuja, joihin mua ei saa kirveelläkään, koska tiedän että panikoisin – vuoristoradat, sukellus, yksinäinen vaellusretki to name a few. Silti, olen buukannut lentoja ja matkoja ahdistuksesta huolimatta, kärsinyt paniikkikohtaukset koneessa ja jatkanut elämää niidenkin kohtausten jälkeen, jolloin on tuntunut että itsestä ei ole mitään jäljellä.

En yritä sanoa, että ”kaikkeen pystyy kun vain yrittää!!!”. Tiedän kokemuksesta, että ahdistus ja paniikki ovat pahimmillaan täysin lamauttavia sairauksia, joita positiivisella ajattelulla ja ”otat vaan ittees niskasta kiinni!” -asenteella ei voiteta. Elämän ei kuitenkaan tarvitse loppua ahdistukseen. Valoa on sen paskan toisellakin puolella.

Jos kenelläkään on mitä tahansa kysymyksiä (mun) ahdistukseen tai paniikkihäiriöön liittyen, vastaan enemmän kuin mielelläni. <3