Syysfiilis

Kai se pitää hiljalleen uskoa: syksy on täällä.

Olen jo kaivanut maailman pehmoisimman huivin käyttöön.

Teetä on alkanut kulumaan enemmän. Inkivääri lämmittää, kun ulkona satelee.

Yksi ilta sytytimme laventelin tuoksuisen kynttilän.

Ostin Tigeristä XXL-kokoisia vaahtokarkkeja, joita kävimme paistamassa laavulla.

Laavulle meni kaksi reittiä, lyhyt ja hieman pidempi.

”Me mennään kuitenkin tätä pidempää”, mies tokaisi.

”Ai kuis?”

”Sä haluat kuitenkin kävellä näitä pitkospuita.”

Todellakin halusin!

Rakastan syksyisiä soita ja pitkospuita. Mulle pitkospuista tulee mieleen lapsuus, koulun luokkaretki bongaamaan lintuja. Kumisaappaat hölskyen raikkaassa aamussa, isältä lainatut kiikarit kaulassa.

Suon tuoksukin palauttaa lapsuuteen. Hyppimään isän kanssa ojien yli.

Tuoksu on raikas, vähän pistävä. Hetken on helppo hengittää.

Laavulle päästyämme oli jo ihan pimeää. Joku eläin siritti puussa isoon ääneen. Täällä saattaisi nähdä jopa liito-oravan.

Oravat tuskin sirittävät.

Auringon laskettua tuli kylmä. Nuotio ja superisot paistetut vaahtokarkit lämmittivät kroppaa että mieltä.

Tullessamme takaisin tarvitsimme jo paikoittain taskulamppua. Syksy tuo yöt nopeasti.

Ballerinoistani ja nahkatakistani en ole vielä luopunut. Niin kurjasti eivät asiat vielä ole.