Amisseilla yökylässä – eli kuinka voitin ennakkoluuloni

Meistä jokaisella on kenties erikoisia juttuja, outoja pelkoja tai vastaavia, jotka ei välttämättä perustu mihinkään järkevään. Itselläni on ollut sellainen, että suljetut yhteisöt on tietyllä tapaa kiehtovia, mutta samalla jotenkin pelottavia. Kuulin jo lapsena amisseista, jotka pukeutuvat vanhanaikaisesti, eivät käytä modernia teknologiaa ja näyttävät yleensä kuvissa vihaisilta (tai se oli silloinen kokemukseni).

Kuitenkin ollessani Yhdysvalloissa päätin ottaa asiasta tarkemmin selvää. Olin saapunut rämisevällä pienkoneella Pennsylvanian Lancasteriin, jossa amisseja asuu ymmärtääkseni eniten. Ja koska maanviljelys ei riitä yksinään elättämään heitä kaikkia, jotkut vuokraavat huoneita omista kodeistaan – ja yhden tällaisen sitten päädyin vuokraamaan. Jo saapuessani alueelle minua alkoi jännittää, kun autoni edellä ajoivat hevosvankkurit. Tuli tunne, että tästä se alkaa..

Ajoimme maaseudulle, jossa pellot huojuivat viljaa. Sopivan eristynyt paikka. Valkoinen päärakennus hohti auringonpaisteessa, ja sydämeni hyppäsi suurinpiirtein kurkkuun, kun ovesta astui tummiin pukeutunut mies, jolla oli pitkä parta. Silloin teki mieleni kysyä kuljettajaltani, voisiko tämän kaiken vielä perua. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä siinä hetkessä myös tummiin pukeutunut amissinainen tuli kysymään minulta, olenko tulossa heille majoittumaan. Enhän voinut enää muuta kuin myöntää asian näin olevan. 

Sain oman huoneen yläkerrasta, ja onnekseni talossa majoittui alkuun myös pari saksalaisnaista ensimmäisen yön ajan. Sen jälkeen olisin omillani. Talo oli suuri, koruton ja tietyllä tapaa salaperäinen. Ikkunastani näkyi pihalampi ja laiduntavia lehmiä. Ensimmäisenä iltana istahdimme takapihalle, amissilapset pelasivat krokettia (heitä oli perheessä 9) ja me aikuiset keskustelimme. He eivät tietenkään tienneet, missä Suomi on, mutta sitä eivät tiedä yleensä muutkaan amerikkalaiset, joten en sinänsä yllättynyt. Onneksi aina voi jakaa tietoa. Kerroin myös olleeni Amerikassa opintojeni takia, ja että mieheni on Suomessa, eikä meillä ole lapsia. Amissinainen ei oikein tiennyt mitä sanoa, ja aloin miettiä, löydetäänkö me yhteistä säveltä. 

Nämä ihmiset vaikuttivat tosi ihanilta ja sydämellisiltä, eivät pelottavilta ollenkaan. Sekin pitkäpartainen mies, jota aluksi säikähdin, osoittautui tosi lempeäksi tapaukseksi. Ja joka aamu sain amissirouvan paistamia aamiaiskeksejä ja oman tilan maitoa. Yhdeksänlapsisen perheen lisäksi heillä oli paljon eläimiä; lehmiä, hevosia, koiria ja kaneja ainakin. Minä myös pääsin navettaan vasikanhoitajaksi. En sitten tiedä, olinko kummoinen vasikanhoitaja, mutta ainakin tuli yritettyä. Ja navetassa oli lämmintä ja turvallista. Omassa kattohuoneessa oli myös rauhaisaa lepäillä sateen ropistessa kattoon. Mikäs täällä siis ollessa..

Amissilapset olivat jotenkin oudon kilttejä, ei minkäänlaista metelöintiä, juoksemista tai vastaavaa. Kaikki tuntuivat tekevän paljon töitä. Välillä joku heistä saattoi ilmestyä kellarista tai jostakin luukusta tuomaan minulle keksejä. Siitä talo olikin jännä, kun siellä tuntui olevan kaikenlaisia salakäytäviä. Ja koska sähköä ei ollut, luonnonvalon mukaan elettiin. Itselleni taisi olla vaikeinta mennä nukkumaan kahdeksalta, kun ilta alkoi pimentyä, ja sen jälkeen olikin vain pimeää.. nettiäkään ei tietenkään ollut käytettävissä, joten aika saattoi käydä pitkäksi ja pimeässä syntyä kaikenlaisia ajatuksia. Mutta ehkä se oli ihan hyvä vaan. 

Vierailu herätti toki myös ristiriitaisia fiiliksiä. Perhe vaikutti aivan ihanalta, joten jotkut asiat tuntuisivat tosi vaikeilta ajatella heidän kohdalleen. Ymmärtääkseni esim. avioero johtaa yleensä yhteisöstä erottamiseen. (Mutta entä jos elämä ei menekään kuten suunnittelee? Ei kai kukaan ajattele eroavansa naimisiin mennessään, vaan sitä haluaa uskoa tulevaan.) Lasten hankkimisen kohdalla myös ymmärsin, että kaikkien lasten annetaan tulla, jotka ovat tullakseen. Siitäkin tulee mieleen terveydelliset riskit ja se, ettei kaikista ole suurperheen vanhemmiksi. Ei minusta ainakaan olisi. Myös asioiden käsittely omissa komiteoissa viranomaisten sijaan herättää ajatuksia, samoin kuin alueella esiintyvät tietyt sairaudet ja se, ettei lapsia yleensä rokoteta. 

Niin, mitä loppujen lopuksi jäi käteen, menisinkö uudestaan? Ehdottomasti. Ja suosittelen, että jos joskus liikkuu Pennsylvanian maaseudulla, kannattaa yrittää löytää majoitus amissien luota. Lupasin myös tälle Fisherin perheelle, että jos minulla on joskus lapsia, otan heidät mukaan. Nämä amissilapset kun olisivat kovasti tykänneet uusista leikkikavereista. Minulle tuli myös turvallinen olo nähdessäni heidän hevoskärryjään kaupungilla, kun siitä ennen tuli jotenkin jännittynyt olo. Niin ne asiat muuttuu. 

Kuva löytyi täältä