Feministi vaihtaa nimeä

Voin todeta heti alkuunsa, etten ole (tiettyjen) perinteiden suuri ystävä. Olen ajatellut, että aina jos noudattaa jotakin perinnettä, sen noudattaminen täytyy perustella. Se, että jotakin on aina tehty tai on tapana, ei ole mielestäni perustelu. Siksi jo lapsena muistan ihmetelleeni, miksi  nainen ottaa aviomiehensä sukunimen, kun se ei enää ole pakollista. Sen ymmärsin kyllä, että toisen nimen saattaa ottaa silloin, kun se on paljon hienompi. Toisaalta myös miesten vähäinen into ottaa puolisoidensa nimiä on kummastuttanut.

Itselläni on tässä nyt ollut nimenmuutosprosessi meneillään. Mehän aikanaan pidettiin molemmat omat nimemme, kun seitsemän vuotta sitten naimisiin mentiin. En ole tästä huolimatta kuitenkaan koskaan pitänyt nykyisestä nimestäni, en etu -enkä sukunimestä, ja mietin luonnollisestikin vaihtoehtoja tilalle. Lisäksi nimeeni liittyy huonoja muistoja, ja se, että kaimoja tuntuu olevan liikaa. Joskus jopa yliopistolla meni opintosuoritukset väärälle henkilölle, kun tällä oli täysin sama nimi kuin itselläni.

Etunimen vaihtaminen tuntuisi ehkä kuitenkin liian radikaalilta. Ajattelin sitten, että etsin sukukirjastamme jonkun kauniin sukunimen ja otan sen. Löysinkin, mutta selvisi, että ovat liian kaukaista sukua, enkä siten voinut saada tätä nimeä itselleni. No, seuraavaksi päätin, että keksin itse uuden nimen. Siinä puolestaan kävi niin, että eräällä yrityksellä olikin jo käytössään tämä nimi, jonka olisin halunnut sukunimekseni – eikä firmojenkaan nimiä voi noin vaan ottaa. Kävin myös läpi riittävän läheisten sukulaisten nimiä, mutta nekään eivät hurmanneet kauneudellaan: Tolonen, Tahvanainen, Yrjönen.. sekä isän että äidin puolella ollaan selvästi kunnostauduttu vähemmän kauniissa nimissä:)

Lopputulos oli sitten se, että otin mieheni nimen – tämän seitsemän vuoden jälkeen. Sekään ei ole maailman harvinaisin nimi, mutta nyt esimerkiksi työpaikalla ei ole kaimoja yhtään, ennen oli kaksi. Vähän minua silti harmittaa, sillä en tahtoisi olla nostamassa niitä tilastoja, joissa naiset ottavat puolisonsa nimen. Muistan myös jostain aikanaan lukeneeni, että omat nimensä pitävät naiset ovat keskimäärin älykkäämpiä ja tienaavat lisäksi enemmän kuin miehensä nimen ottaneet. Ehkä siinä on jotain perää.

Toisaalta identiteetti on vahvasti sidoksissa nimeen. Tuntuu, että enää minun ei tarvitse olla se epäkelpo henkilö, jolla on ylisuureksi leikattu otsatukka ja joka ei ole pidetty, vaan lähinnä toivoisi olevansa joku toinen. Tavallaan pidän ajatuksesta, että sitä henkilöä ei enää ole, vaan voin oikeastikin olla joku toinen..! Vähän niinkun jostain kuoriutuisi esiin uusi, parempi minä, ja tämä nimenmuutos on osa sitä prosessia. Jokohan tämä olisi tarpeeksi hyvä syy?