Päivä majakanvartijana

Mä haluaisin majakanvartijaksi. Saisi olla hiljaa ja yksin. Kun kuulin nuo lauseet Ei kiitos-elokuvan miespuoliselta päähenkilöltä, tuli sellainen tunne kuin joku olisi käynyt ajatusvarkaissa pääni sisällä. Aina välillä (etenkin väsyneenä) olen kehitellyt samanlaista ajatusta ja todennut sen monesti ääneenkin. Ja laivoja tulee tarkkailtua nykyisistäkin ikkunoista aika paljon.. 

Minusta majakoissa on aina ollut jotain kiehtovaa – ne on merten omia muumitaloja. Jo se matka sinne vie pois kaikesta siitä, mikä on tuttua ja turvallista. Ensin on vain suolaista merta, sitten ei mitään ja lopulta jossakin kaukaisuudessa häämöttää torni, joskus usvan seassa. Tietää, että mantereelle on matkaa ja omin voimin ei sinne pääse. Yhtäkkiä on jotenkin pieni olo, mutta hyvällä tavalla. En myöskään yleensä pelkää luonnonvoimia, myrskytkin on omalla tavallaan kiehtovia. 

Olen yöpynyt / vieraillut mm. Bengtskärissä, Söderskärissä, Kylmäpihlajalla ja Utön majakkasaarella. Ainakin. Ulkomaillla on myös tullut vierailtua majakoilla, mutta tuolloin en ole jäänyt yöksi. Majakkaseuran kautta pääsisi varmaan vierailemaan myös tuntemattomammille majakoille, mutta ajatus yhteisistä makuutiloista, tarkoista ruoka-ajoista ja muusta aikataulutuksesta ei oikein sovi minulle. Sitä kuitenkin tarvitsee enemmän omaa rauhaa ja tilaa. 

Esimerkiksi Bengtskärissä oli tällaiset makuusijat: 

Oma huone auringon laskiessa. On vain meren rauha ja hiljaisuus, aaltojen äänet. Ikkunalle voi istua lukemaan, sängyllä maatessaan näkee kirkkaan taivaan. 

Myös Kylmäpihlajalla oli taianomaisia auringonlaskuja. Etenkin kesäöisin pidin siitä hetkestä, kun muut olivat nukahtaneet ja itse hiivin majakasta ulos öiseen aikaan. Ei ollut muita kuin minä, meri ja öiset linnut. Saunan jälkeen nautin myös siitä, kun sain seurata vesilintujen pesimistä. (Bengtskärissä sitä pystyi muuten seuraamaan jopa saunan lauteilta.) 

Matkalla majakan torniin, sielläkin tuli luettua ja katseltua merta. 

Söderskärin sisätiloja – vaatimatonta ja kaunista. 

Majakkaelämän kohdalla olen miettinyt, kuinka herättyäni tekisin tulia pesiin, ja eläisin vähäsen, palanen kerrallaan. Keittäisin kahvit, joita joisin kilisevistä posliinikupeista. Majakkaelämä riisuu kaikesta, mitä on tottunut pitämään normaalina. Miettisin tarkkaan, mitä otan mukaan. Mitään ylimääräistä en tarvitse ja loppujen lopuksi matkatavaroideni sisältö on vähäinen (kuten se on yleensä aina muutenkin). 

Ehkä en olisi ihan yksin, kauppalaiva kävisi joskus, välillä kenties ihmisiäkin, saattaisin myös hankkia lemmikin. Ja koska netti ulottuu nykyään joka paikkaan, voisin seurailla maailman menoa sen verran kun siltä tuntuu. Tarkkailla sitä kaikkea omasta tilastani, kuten muutenkin tarkkailijaluonteena tykkään tehdä. Mutta ennen kaikkea tarkkailisin luontoa ja omia ajatuksiani, sen mitä sitten käytännön töiltä ehtisin.