Alussa oli sana

On aika jälleen palata kirjoittamaan. Olen kirjoittanut lähes aina, enemmän tai vähemmän, aloittaen lapsena paperipäiväkirjasta, siirtyen sen jälkeen blogeihin, joko julkisiin tai suljettuihin. Viimeisin tieni edellisessä päättyi hiljaittain, ja olen pohtinut sitäkin elämänpolkua paljon. Löytyi paljon uusia kavereita ja tuttavuuksia, mutta myös kyseisenä aikana neljä kirjoittajista teki itsemurhan. Kaksi heistä oli omalla kaverilistallani, kaksi tiesin kavereiden kautta. Yhden häirikön takia jouduin myös olemaan poliisiin yhteydessä. 

Koen, että kirjoittaminen on kuitenkin terapeuttista. Pystyy ilmaisemaan asioita, joita ei ehkä muuten pystyisi. Olen pitänyt itseäni sellaisena ihmisenä, jonka kanssa voi puhua kaikesta, mutta jossain vaiheessa tajusin, ettei se välttämättä näin olekaan. Vaikealla hetkellä ei ehkä löydä sanoja, tai ei vaan saa niitä ulos – etenkään jos ei ole sellaiseen tottunut. Mutta yhtäkkiä minulla olikin lähes kaikki sanat hallussani: pystyin kirjoittamaan melkein mistä vain. Toivon, että se voi jatkua. 

Aloin nyt kirjoittaa myös siksi, että haluan uskoa tämän olevan tie johonkin uuteen, parempaan vaiheeseen. Jonkinlainen aarrekartta ehkä? Jossain vaiheessa nimittäin lakkasin uskomasta universumiin, kohtaloon yms. koska on vaikea kuvitella, että joillekin tarkoituksella järjestettäisiin aivan kauheitakin kohtaloita. Isäni myös joskus totesi, että ”asiat vain tapahtuvat, eikä niillä ole mitään tarkoitusta” ja se jäi mieleen. Ehkä niille voi kuitenkin itse löytää merkityksiä, jos niin haluaa. 

Minua on sentään aina kantanut se, etten ole koskaan menettänyt kykyäni unelmoida. Minulla on aina on ollut rikas mielikuvitus ja huonojen päivien koittaessa olen pystynyt pakenemaan omaan maailmaani, jossa kaikki on hyvin – ja kirjoittaminen on varmasti ollut osa tätä prosessia. Näistä lähtökohdista aloitan jälleen yhden matkan uuteen tuntemattomaan.