Kiitollisuudesta

Olen miettinyt kiitollisuutta aiheena paljon ja myönnettäköön, että se tuntuu itsellekin vaikealta. Mistähän johtuu, että me (joista osa vielä maailman rikkaimpaan prosenttiin kuuluvia) ovat usein niin pahantuulisia ja stressaantuneita? En ainakaan itse haluaisi olla sellainen, vaikka kiitollisuutta onkin välillä vaikea tuntea. Tai kyllähän sitä tuntee, mutta se jää liian helposti muiden tuntemusten alle. 

Yksi syy, jota epäilen, on mielestäni se, että täällä keskitytään liikaa vääriin asioihin. Koska olen asunut ja matkustellut maailmalla melko paljon, koen omaavani jonkinlaista vertailupohjaa. 

Kävin jo jonkin aikaa sitten kummimatkalla Etelä-Amerikassa. Se yllätti minut monesta syystä, mutta tässä alla muutamia niistä. Entisestä slummista löysin kummilapseni, jonka kanssa olimme kirjoitelleet noin kymmenen vuoden ajan: 

Tämä oli varmaankin se kaikkein tunteikkain hetki näiden vuosien jälkeen. Sillä hetkellä nimenomaan minä tunsin kiitollisuutta – kummilapseni ja perheen puolesta en tietenkään pysty sanomaan, mitä tunsivat, mutta toivottavasti jotakin samankaltaista. Mutta voi olla, että se suurin tunne oli minulla. Että olin pystynyt vaikuttamaan jonkun elämään positiivisella tavalla. 

Haluaisin tuntea sellaista jatkossakin. Se tekee omistakin päivistä niin merkityksellisiä. 

Yllättäen jouduin myös puhumaan paikalliselle koululle. En ollut valmistautunut mitenkään, mutta jälkeenpäin olin käsittämättömän onnellinen siitä, miten minut otettiin niin hyvin vastaan. Kukaan ei sanonut, että hei, ”tuossa kohtaa sanoit väärin, tuossa teit virheen ja tuon unohdit”. Mielestäni me Suomessa annetaan liikaa sen tyylistä palautetta – huomataan ehkä ainoastaan asiat, joissa on parantamisen varaa. Nämä lapset tuntuivat olevan onnellisia ylipäätän siitä, että edes tulin. Eivät he katsoneet kriittisin silmin. Taas kerran tämä vaikutti myös minuun positiivisesti – tällaista täytyy saada kokea lisää! On ihanaa olla ihmisten lähellä, jotka tuntevat kiitollisuutta. 

Hieman samaa koin ollessani Kaliforniassa opintojeni takia. Vaikka jokainen tekemiseni ei varmasti ollut ”awesome”, ”marvellous” tai vastaavaa, se vaikutti itsetuntoon ja omaan jaksamiseen huomattavalla tavalla. Virheiden pelkoa ei ollut, eikä tarvinnut pelätä kenenkään suuttuvan. Pystyi hengittämään vapaasti ja antaa ajatusten virrata. Ja siitä varmasti syntyy parempaa jälkeä kuin päinvastaisesta tavasta.

Ja yksi juttuhan on se, että Suomessa pelätään virheitä – niitä ei mieluusti saisi tehdä ollenkaan. Sitten jos mietin näitä maailman mittakaavassa, ne asiat on loppujen lopuksi aika mitättömiä. Jos kertoisin jollekin näistä slummissa, eivät varmaan uskoisi, että sellaisiakin asioita voi joku murehtia. Ehkä meiltä monilta on vaan hukkunut se, mikä on loppujen lopuksi tärkeää. Tätä näkökulmaa toivoisin Suomeen enemmän. 

Yksi tavoitteeni on, että tuntisin kiitollisuutta & onnellisuutta jokainen päivä, ja että omilla tekemisillä olisi jatkossakin jotain suurempaa merkitystä. Aika näyttää, miten käy. 

(Kuvat ovat Planin paikallisjärjestön ottamia)