Tämä on aihe, josta tulee vähemmän julkisesti puhuttua. Osittain siksi, etten ole halunnut elää kenenkään toisen kautta, enkä oikeastaan edes pidä ”vaimo”-sanasta. Toisaalta tämä on kuitenkin tullut myös osaksi omaa elämää, joten kai siitä jo jotakin voi mainita. 

Kaikki oikeastaan alkoi meidän olohuoneesta. Ainahan mieheni oli pelejään pelaillut, mutta en ollut niistä erityisen kiinnostunut ja lähinnä suhtauduin epäluuloisesti. Kunnes sitten kerran hän voitti matkan Tallinnaan ja se tuntui silloin tosi isolta voitolta. Sittemmin on oltu Portugalissa, Lontoossa, Cannesissa, Dublinissa, Prahassa, Las Vegasissa jne. En taida edes muistaa kaikkia paikkoja, joissa hän on käynyt, enkä ole joka reissuun enää lähtenytkään mukaan, kun on omiakin töitä ja tekemisiä sen verran. 

En olisi silti ikinä uskonut, että meidän olohuoneessa voi syntyä jotakin sellaista, josta pääsee Las Vegasiin pokerin maailmanmestaruuskisoihin. Voittaja sai tuolloin miljoona dollaria (ei voitettu sitä). Näin ulkopuolisen silmin reissuissa on kyllä tiettyä glamouria, etenkin jos sen osaa nähdä niin. Usein pääsee viiden tähden hotelliin, joka saa ainakin minut yleensä huokaamaan ihastuksesta, meillä on ehkä yhteinen aloitustilaisuus, cocktailit, illallinen tai vastaavaa. Niihin saa pukeutua hyvin. Tulee tunne, että ilmassa on nyt jotakin erikoista, jännittävää odotuksen tuntua ja yllättävän menestyksen mahdollisuutta. Loppuvaiheessa saattaa myös olla ”viimeinen ateria” tai muut päätösbileet, riippuen vähän järjestäjästä. 

Itse pelithän on varsin tylsää seurattavaa, sellaista väsytystaistelua. Missään ei näy kelloja, ettei mikään muistuttaisi ajan kulumisesta eikä toisaalta päivänvaloakaan. Aina öisin hotellihuoneessa toivon, ettei hän saapuisi vielä pitkään aikaan, sillä se tietää hyvää. Silloin on vielä mukana pelissä. Ja jos ei ole, sitten vietetään vain loma yhdessä. Joskus pudonneille ja pelaajien seuralaisille on järjestetty jotakin ohjelmaa, esimerkiksi Portugalissa käytiin paikallisella viinitilalla. Ja kyllähän sitä itsekin aina tekemistä keksii. Jos toinen viettää päivät enimmäkseen pelipöydässä, on löydettävä omat juttunsa. Esimerkiksi Nevadan autiomaassa oli mielestäni ihan käsittämättömän kaunista, ja jotenkin epätodellista: 

Kävin ratsastamassa paikallisella ”ranchilla”, jota pitivät muutamat tilalla asuvat cowboyt, tai sellaisilta he ainakin näyttivät. Ajatella, että joku saa asua tällä tavalla..! Ja illallinen auringon laskettua paikan päällä oli aikamoinen elämys. 

Toisaalta myös korkeuksista oli upeita näköaloja (taustalla Las Vegasin kaupunkia). 

Jotain kovin surullista tässä alati välkkyvässä toiveiden maailmassa silti on. Parhaassa tapauksessa meille on käynyt niin, että mies tulee hotellille ja pudottelee seteleitä päälleni, huonoimmassa taas vietetään pelkästään lomaa – eikä sekään kovin huonoa ole. Ei todellakaan. 

Mutta sitten on ihmisiä, joille käy todella huonosti, ja ne on omia tarinoita ne. Ansaitsisivat ihan oman juttunsa.