UTÖN RETRIITTI

Joskus esiintymistilanteen jälkeen oikein kaipasin sitä, että saisin vetäytyä jonnekin autiolle saarelle keräämään voimia. Vaikka kokisin tilanteen menneen hyvin (kuten myös tuolloin oli), on silti joskus takki niin tyhjä, että retriitti tulee tarpeeseen. Yhteen tällaiseen elämäntilanteeseen osui sopivasti Utön reissu. Olin haaveillut saarella vierailusta jo pidempään, ja kun kuulin tällaisesta retriitistä, niin tiesin heti haluavani mukaan. 

Sain kyydin satamaan retriitin järjestäjältä, ja laivamatka perille kesti vielä nelisen tuntia. Siinä ehti sopivasti rauhoittua ja valmistautua tulevaan. Ehkä jopa liiankin hyvin, sillä nukahdin laivan keinuntaan ja heräsin säikähtäneenä, sillä huomasin laivan olevan tyhjä. Onneksi vetäjä oli huomannut, että yksi puuttuu. Laivasta noustessani ensimmäinen huomioni oli, että kuinka voikaan olla noin kirkas tähtitaivas. Saarella on pimeää, mutta kaikki tähtilamput palavat. 

Utössä tuli muutenkin vastaan luonnon voimallisuus: meri ympäröi kaikkialla, välillä on auringonkultaa, välillä sankkaa sumua, välillä aivan pimeää. Kaikki otetaan vastaan sellaisenaan. Retriitin alussa jokainen sai oman, pienen huoneensa. Kokoonnuimme seuraavana päivänä syömään, keskustelimme vielä ja katselimme merelle. Pian olisi aika vetäytyä hiljaisuuteen, eikä ajatuksia sen jälkeen enää vaihdettaisi. Ennen sitä pääsimme näkemään majakan sisälle, siellä tuntui viileä kosteus, mutta paikka kynttilöineen sopi retriitin aloitukseen täydellisesti. Siellä oli oma kappelinsa. Tästä kaikki alkaisi. 

Muuten Utössä ottivat merenkulkijoita vastaan tällaiset punaiset venevajat. Istuin hiljaisuudessani yhdellä laiturilla ja näin parin meduusan leijailevan äänettömänä vedessä. En ollut nähnyt sellaisia luonnossa vielä koskaan ennen, tai sitten en vaan ollut kiireissäni muistanut pysähtyä ja katsoa. Ehkä silloin paljon muutakin jää näkemättä? Mutta tämä oli jotenkin haurasta ja kaunista, enkä halunnut rikkoa sitä hetkeä. Katselin vain hiljaa veteen. 

Yhtenä päivänä usvakin laskeutui saarelle. Kävelin näitä teitä ja polkuja, sillä meillä oli palvelushetkiä ja virikepuheita eri paikoissa. Välillä saaren pienessä kirkossa, välillä venevajassa. Retriitissä tuntui vahvana yhteys muihin ihmisiin, vaikka sanoja ei vaihdettukaan. 

Yhteisten hetkien lisäksi saaristoluonnossa tuli liikuttua. Niityt hohtivat syksyn kullankeltaisissa väreissä ja heinä huojui tuulessa. Täällä sijaitsi myös hautausmaa, eli jotkut ovat saaneet viimeisen leposijansa näinkin rauhallisesta paikasta. 

En myöskään yhtään ihmetellyt, että jotkut ovat perheineen halunneet muuttaa tälle saarelle, tunnelmallisiin vanhoihin puutaloihin. Paikka on varmasti oma maailmansa, mutta siellä on kaikki, mitä voi kuvitella tarvitsevansa. Onhan se ajatus jollain tapaa kiehtova. Itseasiassa retriitin molemmat vetäjät olivat asuneet saarella. Iltapalalla mekin istuimme yhdessä punaisessa tuvassa, yrittäen väistellä toistemme katseita, jokainen omassa maailmassaan. Kynttilät paloivat ja söimme hiljaa. Sitten lähdimme kukin omia aikojamme. Aamuisin saimme herätä vetäjän lauluun: Eilisen murhe oli eilinen, huomisen varjo vasta huominen.. jotenkin näin se meni. Se oli kaunista.

Illan viimeiset hetket kynttilöillä valaistussa kappelissa olivat myös ainutlaatuisia, taize- ja virsilauluineen. Pimeydessä huoneeseensa kävellessään sai myös ihailla timanttina välähtelevää majakanvaloa. 

Kaikki hyväkin tietysti loppuu aikanaan, mutta jotain näistä aina jää sisimpään. Ehkä rauhallisuutta, sisäistä voimaa, kohtaamisia.. arvokkaita muistoja, joita kantaa mukanaan. 

Kommentoi