Ne kehittyy niin nopeasti!

Lapset! Ensin ne pötköttelevät ja katselevat maailmaa ihmettelevin silmin. Sitten kuluu kolme vaivaista vuotta ja ne tekevät kuerkeikkoja, kiipeävät liian korkealle, höpöttävät minkä kerkeävät ja kaulaasi kapsahtaen sanovat ”minä rakastan sua”. 

Ainakin näin tekee meidän pian kolmevuotias pikku prinsessamme. Olen muutamana päivänä tässä pysähtynyt oikein miettimään sitä harppausta, mikä on tuntunut viime vuotisesta kaksvuotis-neuvolasta tapahtuneen. Sanoista on alkanut jossain välissä muodostua lauseita. Pieni muisti tallentaa uskomattomia asioita. Ketterä liikkuja on koko ajan taitavampi ja pyörälläkin mennään jo tuhatta ja sataa, apupyörillä tietenkin. 

Olen myöskin huomannut miettiväni sitä, kuinka valmis pakkaus tuo olisi jo isosiskoksi. Ensi syksyn perhepäivähoitajan tointa miettiessäni olen onnellinen, että olemme kasvattaneet noinkin omatoimisen ja reippaan pienen, joka ilmoittaa käyneensä itse vessassa ja osaa hakea leivänkin kaapista. Kahden yksivuotiaan, yhden kaksivuotiaan ja meidän oman kolmevuotiaan kanssa me varmaan pärjätään! Etenkin kun aion kasvattaa hoitolapsista yhtä omatoimisia, kuin omastamme! :)