2 vuotta, 7 hoitajaa.

Olen itse saanut äitinä ja lastenhoitajana vuosien varrella todistaa päivähoidon ja koulunkäynnin epäkohtia. 

Oma tyttäremme oli perhepäivähoidossa elokuusta 2012 kesäkuulle 2014. Tuona aikana hän ehti olla hoidossa kolmella eri perhepäivähoitajalla ja näiden lisäksi neljällä eri sijaisella. Se on aika hurjasti! Etenkin kun lapsi oli tuona aikana alle 3-vuotias. 

Meidän tyttäremme on aina ollut reipas ja ensimmäisten itkuisten aamujen jälkeen jäänyt jo reippaasti hoitoon ja pärjännyt uusissa paikoissa hyvin. Silti se on minua äitinä ottanut äärettömästi päähän. Etenkin kun kyseessä on kuitenkin ollut koko ajan saman kaupungin järjestämä hoito. Ja olenpa tässä pohdiskellut, että kuinka hiukan arempi lapsi olisi moisesta selvinnyt…

Työntekijänä useammassakin kaupungissa oltuani tiedän myös muissa kaupungeissa olevan ongelmia. Saman perheen lapset saattavat olla eri päiväkodeissa tai hoitajilla hoidossa. Voi olla, ettei lasta saadakaan siihen lähimpään päivähoitopaikkaan ja vanhemmat saavat kiikuttaa lapsen ties mihin asti. Oman työpaikan vieressäkin olisi päiväkoti, mutta ei saatu lasta siihenkään päiväkotiin jne. 

Samalla päiväkoteja vähennetään. Toisia päiväkoteja laajennetaan tai rakennetaan isompia. Ryhmäkoko kasvaa. 

Sama homma koulumaailmassa. Ja minua se ahdistaa! ”Masentuneita ja huonosti voivia lapsia on koko ajan enemmän.” Elämä lapselle-konsertti käsitteli juuri aihetta. Ja ihmekös tuo! Koulunkäyntiavustajat saavat jatkuvasti miettiä oman työnsä jatkumista ja porukkaa pistetään pihalle. Lapsiryhmät niin päiväkodeissa kuin kouluissakin on tupaten täynnä. Millä helkkarilla siinä muka saa jokainen tarvitsemansa huomion ja avun aikuiselta? Ei millään. 

Isot päättäjät voisivat taas miettiä rahojensa tärkeysjärjestystä ja tunkea Guggenheimit ja kumppanit ahteriinsa ja laittaa rahaa sinne, missä siitä olisi yhteiskunnan hyvinvoinnilla oikeasti väliä. Lapset, nuoret, aikuiset, vanhukset. Punaisen ristin sanoja lainatakseni: Kaikki erilaisia, kaikki saman arvoisi.

Kaikki eivät pärjää sillä, että toinen oikeasti huomioi sinut kerran viikossa. 

Olen puhunut.