Ai niin! Mun pitäis tää synnyttääkkin!

Ensin odotellaan jännityksellä plussausta ja sitä kun saadaan oikeasti todeta, että raskaana ollaan. 

Sitten kärsitään pahoinvoinnista ja väsymyksestä jne. Kunnes alun vaivat helpottavat ja alkaa seesteinen keskiraskaus. 

Itse olen keskivälin odotuksesta nyt ohittanut ja todennut viikkojen menevän kauheaa vauhtia. Olo on suht hyvä, liitoskipuja, issiaksen kiusaamista ja närästystä lukuunottamatta. Innolla seuraan vatsavuokralaisen liikkeitä ja mietin mistä löydän vaatteita talvella. 

Kaikesta ihanasta odotuksesta huolimatta on jo alkuraskaudesta lähtien päähäni iskeytynyt ajatus ”mun täytyy tää synnyttääkin!”

Mies on todennut minun olevan tässä tilassa ihan omasta tahdostani. 😀 

Vaikka esikoisen synnytys sujui ilman ongelmia, voisin ottaa hiukan nopeamman avautumisvaiheen tällä kertaa. Toisaalta pelkään, että lapsi syntyy vielä pihalle tai bussipysäkille, kun tahtoisin jaksaa olla kotona kauemmin kipujen kanssa. Ja mitä itse synnytykseen tulee, mitä jos se jää jumiin! Kyllä. Vaikka tyttäremme ponnistusvaihe kesti vain 9 minuuttia ja ainoa mitä sanoin sen aikana huutamisen lisäksi, oli ”ai taivas kun sattuu”, niin nyt on iskenyt pelko, että mitä jos se ei tulekkaan niin vain!

”Ei yksikään ole vielä sisälle jäänyt.” Ei varmastikaan, mutta silti pelko avustetusta synnytyksestä repimisineen ja kiskomisineen pelottaa. Toivon näiden kovien liitoskipujen olevan merkki siitä, että lapsi syntyy kunhan vain aivastan! :D