Ei saa säikytellä!

Torstaina imuroidessani tuli tyttäremme luokseni. ”Äiti, sinun puhelin soi. Joku soitti. En tiiä kuka soitti.” Pyynnöstäni kiikutti tyttäremme puhelimeni keittiöstä minulle ja yllätyksekseni soittaja oli herra N. Ystäväpariskuntamme toinen puolisko, mieheni työkaveri. 

Soitin samantein takaisin ja mietin, että mitäs ihmeen asiaa herralla tähän aikaan iltapäivästä oikein on. Annoin puhelimen soida, kunnes minulle lyötiin luuri korvaan. Pian kännykkäni kuitenkin piippasi: ”Soitan hetken kuluttua.” 

APUA! Nyt on jotain sattunut! Joku törppö on ajanut eteen ja mun mies on äkkijarrutuksessa päätynyt ojaan. Tai sitten se on kaatunut, kuten pari työkaveriaan kahtena edellisenä talvena ja murtanut koipensa/kätensä tai lyönyt päänsä pahasti. APUA KAI SE ON ELOSSA! Ei olla laitettu viestiä koko iltapäivänä! Kuulin siitä viimeksi puoliltapäivin. APUA APUA APUA!

En kestänyt paniikkia, joten laitoin N:lle vastaukseksi viestin: ”Ok. Kaikki okei?”

Ja mitä minä saan N:ltä vastaukseksi… ”Reseptiä kohta soitan ja kysyn. Jotain uunitortilloja?”

EIKÄ! Aahaha. Tunsin itseni ihan idiootiksi. Laitoin kaverille kuvan enchiladojen ohjeesta ja kerroin miten olen ohjetta itse muokannut. 😀

Kun mieheni tuli kotiin, käskin hänen ilmoittaa kaverilleen, ettei sillä ole mitään lupaa soitella mulle ennen iltaa, taikka ilman että ollaan sovittu sen soittavan. 

Omaa miestäni tämä kaikki taisi vaan huvittaa. :D