Synnytyskertomus.

Perheemme pienin on tänään viikon vanha. <3 Hyvä aika siis kertoa miten pienemme syntymä meni. 

Ei hätää, voit jatkaa lukemista. Tästä ei ole tulossa mikään verinen kertomus! 

Olin henkisesti jo varautunut, että käynnistykseen päädytään ja vauva ei tule ulos ennen 2.4 olevaa Tyksin käyntiä. Synnytyksen alkamisesta kun ei ollut mitään merkkejä. 

29.3 Palmusunnuntaina heräsin kuitenkin n. 5:45 supistuksiin. Alavatsaa viiltävä kipu herätti, mutta tepsuttelin vaan käymään vessassa, vielä sen suuremmin ajattelematta, että tänään päädytään synnärille. Kun uusi kipu iski taas n. 10 minuutin päästä, tepsutin kirjan kera olkkarin sohvalle ja annoin muiden vielä nukkua. 10-15 minuutin välein tulleet supistukset häiritsivät kirjan lukemista sen verran hyvin, että laitoin kirjan syrjään ja pleikkariin Sami Hedbergin Kokovartalomies 3:n pyörimään. Siinä sitten istuskelin viltin kanssa jumppapallon päällä naureskelin ”Pullukan” jutuille.

Jossain välissä mies heräsi ja liittyi seuraani. Pärjäilin yhdeksään asti ihan hyvin, ja päätin soittaa synnärille ja kysellä, koska meidän kannattaisi tulla edes näyttäytymään. En kovin pitkään uskaltanut kotona tsempata automatkan vuoksi. Sain neuvoksi pärjäillä kotona tunnin-pari ja tulla sitten ainakin käymään. 

Noh, tunnin pärjäsin kotona ja sitten suuntasimme Tyksiin. Esikoistytär jäi kotiin fammun ja vaarin kanssa. (Mamma kun oli jo palautettu kotiin odottamaan maanantaista töihin paluuta.) Käyrillä oltuani ja tutkimusten jälkeen sain kahta eri kipulääkettä ja kehotuksen mennä kahvilaan tai johonkin lähelle odottelemaan synnytyksen kunnollista käynnistymistä. (KAHVILAAN?!) Suuntasimme anoppilaan, joka oli tyhjillään miehen vanhempien ollessa meillä. Kätilö kertoi tekevänsä pitkän vuoron ja olevansa meitä varmaan taas vastassa kun palaisimme. 

Anoppilassa puoliltapäivin kivut sitten alkoivatkin iskeä tosissaan ja aloin jo käyttämään esikoisen synnytyksessä tehokkaiksi todettua ”AAAA, UUUU, HMMMM” ulinaa. Kiitos kipulääkkeiden (edes niiden mietojen) sain torkuttua supistusten välillä. Mies torkkui toisella puolella sohvaa ja aina ulistessani hieroi jalkaani. Uskomattoman pieni teko, joka kuitenkin auttoi kestämään pahimman aallon yli. Aina supistuksen tullessa myös vatsanvaltaaja liikkui ja painoi päällään pahasti lisäten kipua. Aina supistuksen tullessa myös iski esikoisenkin synnytyksestä tuttu kivun aiheuttama pahoinvointi. Sinnittelin anoppilassa kolmisen tuntia, kunnes mies kysyi, alkoiko olla sellanen olo, että palataan synnärille. 

15:15 meidät otettiin taas käyrille ja aamulla tapaamamme kätilö tuli paikalle todeten, että ”täällä kuulostaa jo ihan erilaiselta kuin viimeksi”. Sain kuulla olevani 4 senttiä auki ja olevani tervetullut synnyttämään. 

Tällä kertaa skippasin ilokaasun ja odotin epiduraalia. Kätilö kyseli miten voisi auttaa minua rentoutumaan ja mitä kivunlievitystä tahtoisin. Epiduraalia hän ei suostunut vielä antamaan, jottei synnytyksen eteneminen vaan pysähtyisi. Siinä sitten kiikuin keinutuolissa ulisten. 

Kohdunsuuta tunnustellessaan kätilö huomasi vauvan etsivän päälleen parempaa asentoa, joka siis lisäsi kipua aina supistaessa. Se selitti sen, miksi aina supistuksen tullessa pyysin vauvaa pysymään paikallaan! Kätilömme suositteli minun muuttavan asentoani, jotta vauva saisi päänsä hyvin ja varmistaisi hyvän syntymäasennon. Esikoisen synnytyksessä olin myös hetken kontallaan samasta syystä ja nyt nostettiinkin sängyn pääty ylös ja sain käydä polvilleni ja roikkua päädyssä kiinni miehen hieroessa selkääni. Kätilö antoi eteeni oksennuspussin, jolle ei kipujen aiheuttamasta pahoinvoinnista huolimatta tullut onneksi käyttöä. Sitten hän käski hälyttämään hänet paikalle, mikäli vauvan pää alkaisi painaa taaksepäin. Pian käskinkin miestä hälyttämään kätilön takaisin ja olinkin jo 8 senttiä auki. Tässä kohtaa tajusin epiduraalin olevan myöhäinen apu. Kysyin ehkä vähän hermostuneena ja ihmeissäni, että ”mennäänkö siis luomuna”, johon kätilö vastasi myöntävästi. Pyysin lupaa kääntyä ja kätilö antoi luvan minun ”niin kauniisti pyydettyä”. Sain luvan aloitella ponnistelemaan, mikäli siltä alkaisi tuntua ja hiljalleen koitinkin vauvaa alkaa ulospäin työntelemään. Ollessani täysin avautunut, en supistusten tullessa kuitenkaan kokenut suurta ponnistustarvetta. Esikoista synnyttäessä ponnistin automaattisesti ilman kehotuksia, mutta tällä kertaa tuo tunne puuttui täysin. Kätilö ja mies käskivät ponnistamaan, ja väkisin ponnistelinkin samalla peläten oksentavani. Onneksi en ollut syönyt mitään, niin säästyttiin ykäilyiltä.

Kätilö auttoi vauvan päätä tulemaan ulos ja anelin häneltä vaan lisää apua. Supistusten välillä kyttäsin kelloa ja hoin ”Ei se tule ulos. Auta se ulos!” Lopulta, kun tiukassa olleet hartiat saatiin ulos, ja niiden jälkeen koko tytöntyllerö, oli aikaa mennytkin vain sen 9 minuuttia! 

Hetki meni ennenkuin pieneltä saatiin ensi parkaisu, sama oli siskollaankin, napanuoran oltua kaulan ympärillä. Pian rinnallani kuitenkin tuhisi paksun hiuspehkon omistava, nassu rutussa oleva prinsessa. (Ei se nassu kauaa rutussa ollut, tiukan paikan aiheuttamaa vain, ei hätää.)

Pääsin suihkuun ja isi sai jäädä vauva paidan sisällä istuskelemaan keinutuoliin. Suihkussa ollessani kävi vauva isin ja kätilön kanssa pesulla ja punnituksessa. Pituus minulle kerrottiin heti, mutta painon kohdalla mieheni naureskellen tokaisi kätilölle, että ”ei kerrota”. Ja naureskeli sitten kätilön kanssa. Suihkusta tultuani penäsin neidin painoa, enkä meinannut uskoa, että tosissaan olin puskenut itsestäni ulos yli nelikiloisen prinsessan! 40 grammaa vajaan kilon verran painavamman mussukan, kuin mitä isosiskonsa oli syntyessään! On se ihmiskroppa uskomaton! 

Pian istuskelin sängynreunalla mussuttaen iltapalaa ja kahta rakasta katsellen. Siinä ne keinutuolissa keinuivat samalla tavalla kuin reilut 3,5 vuotta aikaisemmin mies esikoisemme kanssa. <3

 

Muita synnytyssalissa käytyjä keskusteluja oli mm. 

”Toivottavasti vauva ei ole kauhean iso.”

”Tuskinpa. Joskos jonkun 3700 grammaa.”

Ja sitten synnytyksen jälkeen:

”Anteeksi. Olin kyllä hiukan väärässä. Taitaapi tämä tyttö olla nelikiloinen. Onneksi et tiennyt sitä!”

 

Ja sitten mieheni jutusteli kätilömme kanssa siitä miten oli kätilön toisen pojan kanssa ollut armeijassa ja toisen pojan tiesi töiden kautta. Kauhean kivaa kevyttä höpöttelyä toisen ollessa tuskissaan. :D

Pyysin Tyksissä myös esikoisen synnytyskertomuksen, koska alkuperäisestä neiti mussutti aikoinaan kulman pois ja sen jälkeen olen säilönyt sen niin, etten tiedä missä se on. Vertailun vuoksi pikaisesti:

 

Esikoinen 53cm ja 3280g

Avautumisvaihe: 19h 45min

Ponnistusvaihe: 9min

Jälkeiset: 11min

Muuta: kivunlievityksenä pahoinvointia aiheuttanut ja siksi hylätty ilokaasu, myöhemmin epiduraali, jonka takia myöhemmin oksitodiinia, jotta synnytys taas etenisi. Lapsivesi meni kalvot puhkaisemalla sairaalassa. Vauva syntyi napanuora kaulanympärillä. Tikkejä äidille kaksi kappaletta, toinen kuulemma kaupanpäällisenä. 

Sairaalassa osastolla vietettiin 2,5 päivää. 

Esikoisen syntymästä tarkempi kertomus täällä. 

 

Kuopus 52cm ja 4240g

Avautumisvaihe: 5h 30min

Ponnistusvaihe: 10min

Jälkeiset: 10min

Muuta: kivunlievityksenä vain kipulääkkeet ennen ”kotiin” passitusta, synnärille palatessa ja vihdoin sisälle otettaessa mentiinkin sitten luomusynnytyksenä. Lapsivesi meni itsestään. Vauva syntyi napanuora kaulan ympärillä. Tikkejä äidille 0 kpl. 

Sairaalassa osastolla vietettiin 2 päivää. 

 

P.S. Meidän perheen, sukulaiset ja ystävät teki onnelliseksi pienen ja niin rakkaan A:n syntymä, jota oli kovin jo odotettu. Nykyinen tuplamamma sen sijaan koki tämän rakkauden lisäksi myös suunnatonta riemua, koska sai kun saikin töihin palatessaan maanantaina kerrottua uteliaille työkavereille, että ”kumpi sieltä tuli?” :D <3

 

Meidän tytöt on muuten ihan samannäköisiä mielestäni! Samat ilmeet ja samanlaiset ääntelyt. <3